Pieni selviytymistarina

Kuusi vuotta sitten elämä oli taitepisteessä. Silloin en tiennyt tulenko koskaan selviämään sisäilma-/monikemikaalihelvetistä. Asuntona tämä naapurista lainassa ollut teltta, unta 16 h/vrk, työhön en voinut mennä, harrastuksiin en kyennyt, toimeentuloa ei ollut. Elettiin pelkästään miehen palkalla, mutta menot eivät pienentyneet yhtään.

Perhe kävi kylässä luonani tuolla mun pesässä. Ruokailut hoituivat niin, että isäntä toi lautasella annoksen mulle pihalle. Jokainen hetki tuntui olevan taistelua hengissä pysymisessä. Ne hetket kun olin hereillä, vietin terassilla toppatakki päällä, ystäviltä lainassa olleen rehunsulatussäteilylämmittimen alla ja mietin:"Tässäkö on mun elämä!?".

Pitkä, yksinäinen matka, paljon kyyneleitä ja perkeleitä, nöyryyttä, luopumista, alistumista ja kysymyksiä, mutta ei yhtään vastausta. Sisuttelua, taistelua, periksiantamattomuutta. Yhteiskunnalta ymmärtämättömyyttä, mutta onneksi läheisiltä ja oikeilta ystäviltä sietämistä, hyväksymistä ja tukemista.

Tarpeeksi aikaa, kemikaalitonta elämää ja puhdasta ilmaa! Kuusi vuotta kesti ennen kuin elimistö alkoi taas sietää edes pieniä määriä epäpuhtauksia ja kemikaaleja. En olisi ikinä uskonut, että saan lähes normaalin elämän takaisin. Mutta tässä sitä ollaan! Takaisin oravanpyörässä.

Ensimmäiset 40 vuotta olin täysin eri ihminen kuin mitä tänään olen. Tervettä minusta ei enää tule, mutta päivittäisessä arjessa selviytyvä tuli. Nyt on menossa matka, jossa pitää opetella elämään uuden minäni kanssa ja toivoa, että elimistöni kestää.

Toipumisen kautta arkielämään

Minne aika katoaa? Miten kuukaudet, viikot ja päivät kulkevat niin paljon hurjemmalla vauhdilla kuin vuosi sitten, viisi vuotta sitten?

Kohdallani tunnit katoavat normaalin ihmisen perusarkeen, josta vain haaveilin joku aika sitten. Olen todella kiitollinen, että näin tapahtuu, sillä tämä tarkoittaa että toipuminen on edennyt uskomattoman hyvin.

Vuosi sitten pakkasin matkalaukkua jokavuotiselle toipumislomalle Thaimaahan. Nyt pakkasin laukun, istuin autoon ja suuntaan junnujen lentisturnaukseen. Sama toistuu huomenna ja joka ikinen lauantai ja sunnuntai.

Maanantaista perjantaihin pakkaan laukkuni ja suuntaan työpaikalle. Kyllä, ihan jokaisena viikonpäivänä poistun kotoa ja kohtaan ulkopuoliset kemikaalit, voc-yhdisteet ja myrkylliset homeitiöt.

Miten? Koska mä voin!
Miten? En todellakaan tiedä!

Vuosi sitten olin ihan hirveässä kunnossa. Kaikki tuntui vievän vointia huonommaksi - pakokaasut, polttoaineet, hajusteet, pesuaineet, homeen hajut, tupakan haju ym. epämääräinen ärsyke. Vain puhdas ympäristö kelpasi.

Vuosi sitten kuukausi Thaimaassa oli ensimmäinen pitkä jakso viiteen vuoteen oireetonta aikaa. Lämmin kevät, alkukesän Suomen kylmä jakso Kroatiassa, huippuhyvä ja mahtava Suomen kesä pitkitettynä syksyllä Bulgarian lämmöllä.

Mahdollisimman vähän ärsyttäviä ympäristöjä ja mahdollisimman paljon puhdasta ruokaa. Säännöllisesti omalle huonolle kunnolle sopivaa perusliikuntaa. Ja kas kummaa, pahimpien oireiden kirjo karsiutui pois.

Toipuminen eteni niin hurjaa vauhtia ja lupaavasti, että uskalsin alkaa juttelemaan työnantajalle paluusta 100% työhön. Työterveyshuollon, henkilöstöhallinnon, useiden esimiesten ja lähiesimiehen kanssa käytyjen neuvottelujen ja suunnitelmien jälkeen Kuhmon kaupunki halusi tarjota minulle mahdollisuuden palata takaisin täysipäiväisesti työelämään.

Entiseen työhön terveysliikunnanohjaajaksi minusta ei ole työn fyysisten vaatimusten vuoksi, joten työnantaja räätälöi poikkihallinnollisen työtehtävän. Näin saatiin useiden toimialojen työtehtäviä yhdistämällä täysipäiväinen toimistotyöaika.

Olen siis marraskuusta lähtien yrittänyt pysyä ajan mukana, mutta kyllä on todettava, että aika on nopeampi minua. On ihan hurjaa huomata miten normaalissa arjessa, töissä käydessä, 8 tuntia hurahtaa tuosta nuin vain. Vuosi sitten olohuoneen kiikkustuolissa istuessa muun perheen työpäivä ei kuulostanut loppuvan koskaan.

Miksi istuin kiikkustuolissa?
Siksi, että koti oli turvapaikka jossa en oireillut. Ja siksi, että säännöllisen rytmin puuttuessa elämä muuttuu passiiviseksi. Passiivisuus lisää passiivisuutta ja tylsistymisen kierre on valmis. Sosiaalinen media oli yhteys ulkomaailmaan. Kirjat toivat päivään sisältöä.

Onneksi tuo kierre saatiin poikki oikeilla valinnoilla. Ulkomaan matkat vaativat eläkeläisen budjetissa isoja uhrauksia, mutta niin kauan kuin saan jostain ylijääviä euroja kaivettua, olen valmis sijoittamaan ne toipumiseen ja paremman hyvinvoinnin edistämiseen. Jääköön joku muu osa-alue vähemmälle.

Kierteen katkaisussa isoa roolia esittää myös työnantaja, joka oikeasti haluaa saada työntekijänsä takaisin työelämään. Ilman tuota tahtoa, luottamusta ja mahdollisuuden tarjoamista kuuden vuoden sairastamisen jälkeen, työelämään palaaminen olisi vesittynyt.

Pitkä sairaus polkee itsetunnon maanrakoon. Pettymykset toisensa jälkeen saavat uskomaan, että minusta ei oikeasti ole mihinkään. Vaatii myös itseltä kovaa halua ja tahtoa, että uskaltaa lähteä yrittämään miten työelämässä taas pärjää. Onneksi se tahto ei sammunut kokonaan vaikka en enää parin viime vuoden aikana uskonutkaan, että pääsisin koskaan enää töihin.

Olen ihan hurjan kiitollinen, että saan lähteä aamuisin töihin. Tämä tuntuu ihmeeltä. Työpaikalla minulla on ilmanputsari huoneessa eikä siellä ole mitään ylimääräistä ärsykkeiden aiheuttajaa. Huone pyritään pitämään mahdollisimman "nakuna".

Saan kirjoittaa työkseni. Aiheet vaihtelevat tutusta tuntemattomaan. Työ haastaa mukavasti. Siksi kai tänne kirjoittaminen ei ole ollut enää aktiivisesti mielessä.

Täysin oireettomana en työpaikalla pysy, mutta olen päättänyt, että siedän tietyt oireet kunhan ne ovat hallinnassa. Vaikeimpia on päivät, jolloin hajukuormaa tulee koko päivän. Voimakkaat hajusteet, pyykinpesuaineet ja tupakka lyövät elimistön lukkoon. Myös pakkaspäivät tuovat haasteita, kun rakennuksen iv-koneet kytkeytyvät puoliteholle.

Oireistani ja ominaisuuksistani huolimatta tilanteeni on ihan huippu. Viimeksi eilen huomasin hymyileväni itsekseni työpaikan käytävällä kävellessä ihan vain siksi, kun saan osallistua jonkun merkityksellisen asian tekemiseen. Vaikka välillä väsyttää niin, että tunnen katkeavani, siltikään en haluaisi vaihtaa vuoden takaiseen. Edelleen tarvitsen normaalia ihmistä enemmän lepoa, mutta se on vain hyväksyttävä ja elettävä arkea vähän pienemmin vaatimuksin.

Toki sen verran Thaimaan lämpö ja sademetsän hyvät vaikutukset polttelee, että talven pakkasjakson voisin viettää mielellään siellä. Ulkoillut olen nimittäin viimeksi marraskuussa. Keuhkot ei vaan kestä pakkasen raakuuksia. Onneksi nyt tuli edes muutaman päivän lauha jakso.

Säännöllinen arki ja rutiinit ovat parasta. Lisääntyvä valo tuo lisää iloa ja samalla se muistuttaa, että ihan kohta on taas lämmin. Nopeasti kuluvat päivät tuovat lämmön vieläkin nopeammin luokseni.

Arjen iloja jokaiselle! Uskotaan, että asiat järjestyvät ... joskus.

Lämmön voimaa

Onhan ollut huippumahtava kevät ja kesä. Lämpö ja kuivuus ovat mahdollistaneet hyvän olon jatkumisen Thaimaan reissun jälkeen. En pysty sanoin kuvailemaan sitä hyvän olon tunnetta, kun saan viettää aikaani ulkoillen. Kevät meni kesäkuulle asti lähes päivittäin metsässä samoillen. Hyvää oloa ja merkityksellisyyttä lisää myös päivittäinen työnteko. On tärkeää olla taas osa yhteiskuntaa.

On surullista, että ihmiset joiden terveydessä ei ole ongelmia, eivät käytä ulkoilman mahdollisuuksia hyväkseen. Ulkoillessa tulee vahingossa käytettyä ja vahvistettua elimistöään ja liikunnallisia taitojaan. Liikkumaanhan meidät ihmiset on luotu. Toivon kovasti, että jokainen löytää itsestään halun lähteä tutustumaan ulkoilun tuomiin mahdollisuuksiin. Niitä on maailma pullollaan. Voin kyllä tunnustaa, että heinäkuu on mennyt itselläkin luvattoman vähällä liikunnalla vaikka vietänkin kaiket päivät ulkosalla.

Moni vertaiseni kärsi keväällä hurjasti katupölyn tuomista hengitysvaikeuksista. Itse olen siitä onnellisessa asemassa, että nuo pölyt eivät ulotu meidän mehtäläisten asuinseudulle. Myös pitkään maassa pysynyt lumipeite auttoi ilmeisesti voimaan hyvin.

Varjopuolena lumipeitteessä oli moottorikelkkojen pakokaasukäryt, jotka yli puolen kilometrin päästä veivät minut muutamaan otteeseen pois pelistä. Huono tuuri, kun satuin samoilemaan metsässä ja tuuli toi mukanaan käryt. Ei meinanneet jalat jaksaa kantaa kotiin saakka. Positiivinen puoli tuossakin oli, että hyvä jakso auttoi toipumaan nopeasti takapakista.

Lähes päivittäin sain siis nauttia luonnon keväisistä ihmeistä. Sain seurata lumen muuttumista hössöksi ja edelleen vedeksi, jään haurastumista, jäälauttojen liikkumista ja purojen vapautumista talven kahleista, silmujen turpoamista ja puhkeamista, lintujen muuttoauroja ja pesänrakennuspuuhia, sammakkojen kosiomatkoja. Valkoisen värin muuttumista harmaan kautta elinvoimaa uhkuvaksi vihreäksi.

Olen saanut nauttia auringon valosta ja sen tuomasta lämmön hellästä kosketuksesta. Lempeiden tuulien hipaisusta ja kohinasta puiden latvustossa. Lintujen liverryksestä, joka toisinaan äityy lähes häiritseväksi tuhatpäiseksi kuorohuudoksi. Joutsenten ja hanhien kangkatuksesta, kun ne ilmoittivat huutelullaan tulleensa taas kesäksi kotiin ja asettuvansa uskollisesti sijoilleen. Nyt saadaan jo nauttia telkkäpoikueiden uinti- ja sukellusnäytöksistä. Tänään aamunavauksesta vastasi kurkipariskunta komealla huudollaan. Eilisen illan päätti kuikkien huutokonsertti.

Sain kävellä, kävellä, kävellä pitkän lempeän kevään. Hitaasti suunnaten pois pihapiiristä. Nauttien, kun keuhkot ei tuntuneet, kun jalat kantoivat ja veivät eteenpäin. Tunsin miten mieli on vapaa, onnellinen, toisinaan lähes tyhjä. "Elämä on ihmisen parasta aikaa ...ainakin keväällä" kirjoitin Facebookin päivitykseksi.

Tämän metsänkuninkaan ikuistin kuvauskojusta.
Hieno hetki!

Olen niin kiitollinen niistä lähes terveistä kahdesta ja puolesta kuukaudesta. Tunsin olevani voimakas. Jaksoin tehdä kotona normaalin ihmisen arkeen kuuluvia asioita. Luulin jo pääseväni takaisin muutaman rakkaan liikuntaharrastukseni pariin. Ehdin jo tehdä valmistelujakin siihen suuntaan. Mutta...

Kun on sairas, on sairas. Sitä tosiasiaa ei pääse näköjään muuksi muuttamaan. Ensimmäiset merkit takapakista tulivat, mutta enhän niitä halunnut uskoa. Olin varma, että toivun taas nopeasti. Nyt on taas uskottava, ettei palautuminen edisty. Tuntuu käsittämättömältä miten romahdus voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jälleen kerran matto vetäistiin jalkojen alta vaikka seisoin tukevasti sen päällä. Sinne keikahti emäntä suoraan selätykseen.

Mistä tämä tuli? Mikä tämän teki? Miksi juuri nyt? Pää on täynnä kysymyksiä mihin ei ole vastaukseksi kuin arvailuja.

Jos olet seurannut kirjoitteluani, huomaat, että hyvinä aikoina täytän elämäni kaikella muulla kuin sähköisten vempaimien edessä istuskelulla. Nautin jokaisesta hyvästä hetkestä jotenkin muuten, kuin ruutua tuijottaen. Nyt on taas tämä aika. Sormet jaksaa juosta näppäimistöllä vaikka jaloista on puhti kokonaan pois ja keuhkot ovat raskaat. Elimistö on valettu jälleen kerran lyijyä täyteen. Siltikin olen paremmassa kunnossa kuin vuosikausiin.

Vaikka vastustaa, meinaan nauttia edelleen kesän ihmeellisestä lämmöstä ulkona töitä tehden, oleillen ja lueskellen. Eilinen +28,5 on juuri sitä mitä tarvitsen. Luonto jaksaa onneksi vielä kannustaa ja otan tämän kannustuksen avosylin vastaan.

Ihmeiden aika - toipumista havaittavissa!

Olen toipumisen tiellä. Nyt uskallan sanoa sen ääneen. Olen tuntenut voimaantumista pitkin talvea, mutta siihen on ollut vaikea uskoa ja luottaa. Nyt tätä vähän parempaa kautta on jatkunut niin pitkään, että luottamus toipumiseen alkaa vallata ajatuksia. Tämä on ihmeellistä aikaa viiden todella vaikean sairausvuoden jälkeen.

Toipumista ovat edesauttaneet oma tahto, omat valinnat ja oma päämäärä. Tässä prosessissa on kylläkin tullut törmättyä jälleen niin tuttuun asiaan - luopumiseen. Ilman valintoja ja luopumisia en olisi näinkään hyvässä kunnossa. Asiantuntijalääkärit ja vertaiset ovat auttaneet löytämään konsteja, joiden avulla parempi tulevaisuus on mahdollista. Niihin on ollut kuitenkin  vaikea uskoa silloin, kun elämä ei ollut enää elämisen makuista. Valintojen tekeminen ja vanhasta pois luopuminen eivät ole onnistuneet mitenkään helposti. Muutoksen tekeminen vaatii voimia ja niitä minulla ei ollut minkään vertaa vielä syksyllä. Pakko on kuitenkin ajanut tekemään valintoja ja kokeilemaan uusia tuulia. En halunnut liukua kokonaan pois elävästä elämästä.

Mitä olen tehnyt? Mikä on muuttunut? Kemikaalikarsinta on ollut rajua. Entiset purnukkapaljoudet ovat historiaa. Omaan arkeeni kuuluu kemikaaleista enää saippuaton pesuneste, hammastahna, deodorantti, kasvovoide, ripsiväri ja kulmakynä. Nämä tuotteet ovat valikoituneet sen mukaan etten varmasti saa niistä mitään oireita. Kodin kemikaaleista käytössä on hajusteetomat pyykinpesuaine ja tiskiaine. Perhe huolehtii astianpesukoneen hajuustettomine aineineen, kun itse en kykene sitä tekemään. Kodin kemikaalit ovatkin olleet kaikkein hankalimmat vastukset ja olemme joutuneet tekemään kovan työn, että löytyi edes jotakin minkä siedän. Ruokailu on muuttunut mahdollisimman yksinkertaiseksi. Paluu vanhan ajan perinneruokiin on osoittautunut toimivaksi. Mahdollisimman vähän e-koodeja, maitotuotteita, vehnää, hiivaa ja sokeria. Silloin on hyvä olla. Muovipullot ja metallitölkit ovat myös terveyteni vihollisia.

Olen myös oppinut, että tarvitsen säännöllisesti aikoja, jolloin rakennusten kosteus- ja kemikaalihaitoista pitää päästä kokonaan eroon. Päivittäisessä ja viikottaisessa arjessa koti on turvapaikka. Juhlahetkiä ovat ne, kun saan viettää arkeni elimistölleni sopivimmassa ulkoilmassa. Kuukauden Thaimaan reissu oli minulle tavallista arkea, mutta elimistölle ylellistä juhlaa.

On vaikeaa ymmärtää miten keho voi toimia niin eri tavalla eri ympäristöissä. Sain pyöräillä, kävellä ja uida päivittäin. Tein asioita, jossa olen hyvä, jotka osaan ja jota rakastan. Kuntokuuri kantaa nyt myös täällä. Keho jaksaa kuljettaa minua päivittäin kävelylenkeillä ja sietää jopa muutaman asteen pakkaslukemia. Onneksi toipumisreissu oli jälleen kerran mahdollinen. Yksinkertaista sen järjestäminen ei ole, mutta kun tarvis vaatii, se on mahdollista, kun saa vain jotenkin kikkailtua finanssipuolen.

En ole valmis muutoksen kanssa. Edelleen tulee repsahteluja hyvinkin usein. Milloin aukeaa suupielet, milloin lähtee kielestä nahkat. Toisinaan kurkku "tukkiutuu", toisinaan kasvot lehahtavat tulipunaisiksi. Välillä korvakäytäviä kutittaa niin, että tekisi mieli raapia ne vereslihalle. Välillä taas iho haavautuu ja taipeet kutiavat. Ajoittain iskee se lamaava väsymys, joka pistää pään pökkeröön ja keikauttaa elämän ylösalaisin. Olen kuitenkin onnellinen, että löytyi tapoja millä tehdä olotilasta siedettävää. Repsahduksen jälkeen tiedän mikä on minulle se ura, jolle pitää palata. Etenkin ruokailun ja herkuttelun suhteen on vielä paljon paljon laadullisesti korjattavaa. Ja kun katsoo ympärysmittaa, määrällisesti korjattavaa on vielä enemmän! Olen kuitenkin miettinyt asian niin, että yli 40 vuotta tein asioita jollakin tavalla, nyt minulla on loppuelämä aikaa opetella tekemään jotakin toisin.

Toipuminen ja töihin paluu on nyt hyvässä vauhdissa. Mutta edelleen joudun etenemään hyvin pienin askelin. Oireet pompsahtelevat pintaan milloin missäkin, milloin mistäkin. Saatan väsyä todella nopeasti ja yllättäen. Olen yrittänyt saada tajuntani ymmärtämään, että loppuelämä tulee olemaan tällaista. Täysin tervettä päivää en varmaankaan enää ikinä näe. Kunhan elimistö pysyisi siinä kunnossa, että jaksaisin elää tavallista arkea vähän kevennettynä. Duracellpupuajat ovat olleet ja menneet. 🐰

Uskomatonta on, että valo alkoi näkyä, vaikka syvimmillä hetkillä sellainen oli täysin utopista ulkopuolisten hölinää. Onneksi valo näkyy nyt myös konkreettisesti. Kevät on uuden kasvun ja puhdistumisen aikaa. Uskon, että tämä vuodenaika on paras hetki myös voimaantumiselle.

Voimaantumisen myötä jaksan kohottaa taas peruskuntoa. Kesä on parasta aikaa siihen. Näin saan taas voimia lähteä kohtaamaan seuraavan talven, kaikkein hankalimman vuodenajan, haasteita.

Sairauden avaama ovi

Totutusta elämästä luopuminen on kriisi ja se tuo voimakkaita sekä monenlaisia tunteita. Sitä jotenkin kadottaa itsensä. Minulla ainakin meni vuosia ennen kuin aloin jollakin tavalla tulla taas tutuksi tähän uuteen minääni ja uuteen arkeeni. Edelleenkään en ole täysin sinut tilanteeni kanssa mutta sopeutuminen on hyvässä vauhdissa. Suuri merkitys on lähimpien ihmisten ymmärryksellä, tuella, rinnalla kulkemisella ja sietämisellä. He luovat perusturvallisuutta, kun itse on huojuvalla nuoralla.

On tervettä, että mieli järkkyy tässä sisäilmasairaan tivolissa. Lääkäreiltä vaaditaan entistä enemmän viisautta ja kaukonäköisyyttä mikä tuki/hoito on kenellekin parasta. Toivoisin, että masennuslääkitys ei ole aina ensimmäinen vaihtoehto siksi, että siinä aita on matalin ja sillä päästään "helposti potilaaseen kiinni".  Ihanteellinen tilanne olisi, että lääkäri todella pohtii vaihtoehtoja potilaan parhaaksi. Se vaatii lääkäriltä aikaa, tahtoa, viitseliäisyyttä ja sisäilmasairauden tuntemusta. Omalla kohdalla tällaiset kohtaamiset ovat olleet harvinaisia ylellisyyksiä. Jos mielialalääkitykseen päädytään, toivon totisesti, että lääkäri on silloin vastuullinen ja kertoo todella mitä lääkkeet ihmisen mieleen ja elimistöön vaikuttaa. Se on lääkärin velvollisuus ja potilaan oikeus. Olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että SSRI lääkkeet eivät ole leikin asia eikä niitä pidä määrätä kenelläkään kevein perustein ja ihan vain kokeilumielessä.

Oman lääkityksen purkamisen aloituksesta on nyt aikaa 8kk ja viimeisen pillerin murusen nielaisusta vajaa 5kk. Edelleen saan lieviä vieroitusoireita aika ajoin, mutta pääsääntöisesti elämä alkaa olla sivuoireista vapaa. Moni ystävä, joiden kanssa olen paljon tekemisissä, on sanonut, että ero esim. vuoden takaiseen olemukseeni on huikeasti kohentunut. Ja näin kyllä tunnen itsekin. Ajatukset, järki ja muisti ovat kirkastuneet ihan huikean paljon.

Toivon kovasti voimia teille, jotka taistelette siellä syvimmissä vesissä sisäilmasairauksien kanssa! Toivottavasti löydätte tilanteeseenne sopivia ratkaisuja ja niistä seuraavaa parempaa elämää.  ❤ Itselläni ei vielä syksylläkään ollut uskoa paremman elämän mahdollisuudesta, mutta nyt se on totta. Oireilen edelleen, mutta lievemmin kuin ennen. Oireet tulevat tällä hetkellä huonoista tiloista myöhemmin eivätkä räjähdä täysin käsiin. Toipumisaikakin on ollut viime aikoina lyhyempi kuin aiemmin. Tunnen, että olen niiltä osin paremmassa kuosissa.

Ei ole kauan, kun väitin, että sairaudestani ei ole seurannut yhtään mitään hyvää. Kaikki vuodesta 2012 saakka on ollut pelkkää menetystä. Ihan vasta olen tajunnut, että ilman sairastumista en olisi löytänyt mm. Oriflame yhteisöä. Entisessä elämässä minulla ei olisi koskaan ollut aikaa perehtyä sellaiseen. Nyt minulle on kuitenkin selvinnyt, että yksi yksinäisten päivien sisällön tuoja on ollut se pieni panos, mitä olen oriflamelaisena touhuillut. Omasta pienestä tiimistä ja asiakkaista huolehtiminen on tuonut järkevää tekemistä, jota olen voinut tehdä kotoa pitäen. Onneksi nykyään on parjatut somet ja muut sähköiset viestimet. Ne ovat luoneet minulle kanavan ulkomaailmaan, kun arkisin kyhjötän päivät pitkät kotona.

Toki olen jonkin verran osallistunut  terveyttäni uhmaten myös Oriflamen järjestämiin tapahtumiin ja seminaareihin. Oireitahan sieltä on aina kotiin tuomisina, mutta se pääoma, minkä nuista päivistä saan mukaani, on sitä minkä takia kannattaa jaksaa sinnitellä ja ottaa sitten lepona takaisin muutamana päivänä tai jopa viikkona. Nykyään järjestelen ja ennakoin niin, että kun osallistun johonkin pystyn sitten elpaisemaan riittävästi reissuilun jälkeen.

Viikonlopun Oriflamen seminaarissa sain taas tuntea miten huikea se yhteisö on! Ei tarvitse katua, että lähdin hommaan mukaan vajaa kolme vuotta sitten. Olen saanut Oriflamelta koulutusta, uusia taitoja ja näkemyksiä, ystäviä sekä vähän taskurahaa mikä on todella tervetullut eläkeläisen pussiin. Lisäksi olen saanut hyödyntää perus ammattitaitoani tässä harrastuksessa. Mikä parasta, saan tehdä tätä harrastusta omaan tahtiin ja oman voinnin mukaan. Toki terveenä ollessa tulokset olisivat varmasti paljon paremmat, mutta onneksi olen tajunnut, että kilpaura katkesi kohdallani v. 2012 lajissa kuin lajissa. Jos törmäät näihin hästägeihin somessa, ne tarkoittavat minun Oriflame touhuiluja: #wellnessillnesmama #riikkulinoriflame #rof

Nykyään yritän muistuttaa itselleni, että vain tämä hetki merkitsee ja ihmisen tärkein tehtävä on ravita ja liikuttaa itseään. Haaveilen ja unelmoin, koska niissä on väistämättä positiivinen vire tulevaisuuteen ja aktiivisesti niitä ajattelemalla saatan jopa toimia tietoisesti tai vahingossa niin, että haaveilut  toteutuvat joskus. Viikon verran olemme saaneet nauttia auringosta ja valosta. Jälleen kerran on ollut ihmeellistä huomata miten voimaannuttava vaikutus valolla on. Minä ainakin olen puhtaasti valon lapsi. Odotan malttamattomana kevään ääniä ja vehreyttä.

Jouluiloa

Vuoden 2017 viimeiset viikot ovat olleet ihmeellisiä. Olen halunnut laittaa joulua ja olen jopa nauttinut siitä. Monesti olen saanut itseni kiinni joululaulujen hyräilystä tai jonkun listahitin lauleskelusta. Ei edes vuoden lyhyimmät päivät ole  mieltäni jäädyttäneet. Outoa! Tämä on outoa minulle, joka olen muutamana viime vuonna pakkosuorittanut joulun muutamia traditioita verenmaku suussa vain siksi, että lapsilla olisi edes pientä jouluiloa. Itse olisin mieluummin pakannut bikinit ja sandaalit laukkuun ja karannut jonnekin, missä joulun kanssa ei ole mitään tekemistä. Se on ollut vuosien mittaan ainoa joululahjatoiveenikin.

Onneksi tänä vuonna myös minä olen saanut jouluiloni takaisin. On ollut oikeastaan aika järkyttävää tajuta, miten lääkitys voi viedä ihmiseltä ilon ja itselle tärkeiden asioiden merkityksen. Olen ollut aina jouluihminen. Olen kasvanut perheessä ja suvuissa, joissa joulu on ollut vuoden laitetuin ja merkityksellisin juhla. Sitä olemme siirtäneet myös lapsillemme ja myös heistä on tullut todellisia jouluihmisiä. Miten lie vaikuttanut lapsiini se, että olen ollut viimeisinä vuosina jouluisin paikalla, mutta en ollut henkisesti läsnä samalla aaltopituudella kuin muu perhe ja suku.

Nyt on kuitenkin toisin. Lahjoja on sujahdellut paketteihin ja olen tuntenut niiden antamisesta aitoa iloa. Joitakin jouluruokia on valmistettu itse. Ihan itse jopa ensimmäisiä uusia ruokakokeiluja, joita ennen on haettu valmiina kaupan tiskistä. Huushollia on järjestelty ja siivoiltu. Koti näyttää kodilta pitkään pitkään aikaan.

Koti ei tuoksu enää pesuaineelta. Sen lapsetkin huomasivat ja sanoivat, että on outoa, kun joulu on ennen tuoksunut pesuaineilta. Kuusta ei ole sisällä. Ulkoa löytyy kuitenkin monta kuusen muotoista valorakennelmaa. Hyasintteja ja joulutähtiä ei enää meillä näe kuin tekokukkien muodossa. Suurin osa kynttilöistä on korvattu paristolla lepattaviin liekkeihin. Pähkinät on jääneet kaupan hyllylle. Monta asiaa on toisin kuin ennen, mutta niillä ei ole mitään merkitystä sille miltä sydämessä tuntuu. Lasten riemua on ilo katsella.

Eihän se joulunalus ihan rallatellessa ole mennyt. Oireet päällä pinna palaa ja taivasosuudet menee. Sitä äkkipikaisuutta on tullut itsehengessä ihmeteltyä, mutta nyt siihenkin on tullut selitys. Vertaisilla on kuuluu ihan samanlaisia piirteitä oirehtiessa. Tyypillistä käyttäytymistä sisäilmaoireilijoille. Nyt kun tämän tietää on vähän helpompaa ymmärtää taas itseään. Kanssaeläjille tässä on sietämistä, paljon opeteltavaa ja hyväksyttävää. Jospa he tätä kiukkupussia jaksaisivat. Lapsi totesikin viime viikolla, että se on äitillä pää niin täynnä kaikkea paskaa, että kun pieni vastoinkäyminen tulee, silloin räjähtää.

Nyt on kinkkua maisteltu, riisipuurot syöty ja joulurauha julistettu. On aika kiittää Sinua lukijani, kun olet seurannut taaperrustani. Kiitokset myös kaikesta saamastani tuesta ja kannustuksesta. Yksin täällä ei kukaan jaksa. Kirjoittelen itselleni ja teille taas vuoden 2018 puolella aina silloin, kun tunnen, että on jotain kirjoitettavaa luontaisesti.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua! Toivottavasti jouluilo ja joulun valo löytyy jokaiseen sydämeen. Voimia teille, joille joulu on raskasta aikaa syystä tai toisesta. Tiedän nyt kokemuksesta, että kaikille tämä ei tunnu juhlalta.

"Kun sammutat ison valon,
pienet alkavat loistaa.
Kynttelikkö ikkunalla. Kuusi parvekkeella
itse asiassa
ne loistivat koko illan. Et vain katsonut,
et nähnyt.
Eivätkä ne oikeastaan ole pieniä,
eivät lainkaan. Ne vain näyttävät,
koska niiden valo tulee
syvemmältä... pimeydestä.
Mutta ne ovat täyttä valoa,
täydempää... niin kuin kuiskaus
joskus vahvempi kuin huuto."

-Lassi Nummi-

Kaamoksen aatteita

Tässä on muuan viikko taas vierähtänyt omissa mietteissä. Eipä ole tullut paljon huudeltua. Viime viikolla eräs ystävä jo kyseli, että olenko hävinnyt maailman kartalta. No enhän minä mihinkään katoa. Välillä vaan ajatukset soljuvat muualle kuin yhteydenpitoon tai kirjoitukseksi.

Lehtijuttu aiheutti melkoisen some-, viesti- ja sähköpostimylläkän. Maailma on vielä pullollaan empaattisia ihmisiä, jotka myötäelävät vahvasti toisten mukana. Olen saanut paljon positiivista ja kannustavaa palautetta ystäviltä, kavereilta, tuttavilta, kylänmiehiltä ja -naisilta. Vieraat vertaiset ovat ottaneet yhteyttä neuvojen, kysymysten ja ajatusten vaihdon merkeissä. Myös entisestä elämästä on pullahdellut kavereita, jotka ovat tässä samassa liemessä. Olen liikuttunut monesti niistä vahvoista tunteista, jotka olette minulle välittäneet. Lämmin kiitos kaikista huomioinneista! ❤

Olen kiitollisin mielin ottanut vastaan neuvoja, vinkkejä ja ideoita miten voisin kokeilla itse itseäni auttaa. Olemme yhdessä todenneet, että vaihtoehdot ovat meille ainoita mahdollisuuksia, koska lääketieteen tunnustamista keinoista emme hyödy. Kyllä tällä tavalla saadaan Suomeen elvytettyä uudelleen muinaisten aikojen poppa-akkojen ja poppa-ukkojen parantamiskulttuuri.

Joku varmasti ajattelee, että olin lehden haastattelussa mukana pelkästään huomiohakuisuuttani. Olen surullinen, jos näin ajattelet. Ainoa tarkoitusperäni oli tiedon jakaminen. Koska minulla ei ole muuta, voin kertoa vain ja ainoastaan omasta itsestäni ja kokemuksistani. Mitä olen seurannut muiden vertaisteni tarinoita, viimeiset vuoteni eivät paljonkaan muista poikkea. Siksi uskallan puhua ja toivoa, että edes joku saataisiin pelastettua tältä maanpäälliseltä helvetiltä.

Hiljaiseloni on sisältänyt liian paljon käyntejä kodin ulkopuolella. Olen osallistunut liikaa tyttöjen harrastuksiin, Oriflamen touhuihin ja työpalavereihin. Elimistö temppuilee vastaan ja protestoi. Vaikka oireilu on ollut itse tilanteessa lievää, jälkioireet pukkaavat päälle ankarina. Jälleen kerran totean kuitenkin, että itsepähän olen osani ja osallistumiseni valinnut.

Haluan kuitenkin elää yhdessä lasteni kanssa vielä, kun kelpaan heille ja kun he vielä tarvitsevat meitä vanhempia. Molemmat ovat siinä iässä ettei mene kauan, kun he pääsevät ja haluavat mennä minne vain ilman meitä. Myös oman mielen ja jaksamisen kannalta osallistuminen ja yhdessä tekeminen on todella tärkeää.

Nautin suunnattomasti mm. Suomi 100 -kahvihetkestä entisten ja nykyisten työkavereideni kanssa. Tunsin oloni tervetulleeksi ja olin osa porukkaa. Tajusin sinä päivänä miten kovasti olin kaivannut töihin. Miten mahdottoman hyvä olo oli istua ison pöydän ääressä ryystämässä teetä ja kuunnella muiden jorinoita. Omat jorinat jäivät vähäisiksi, kun ei ollut jäljellä kuin kuiskaus. Nyt ymmärrän, miksi olen viiden vuoden aikana nähnyt paljon unia työssä olemisesta. Tiedän, että olen vahvasti työorientoitunut.

Täällä lumen ja hämärän keskellä olen hoksannut myös, miten väsynyt ja saamaton olen ollut viimeisimmät vuodet. Joulu on ollut minulle aina tärkeä juhla. Siihen on valmistauduttu ja olemme halunneet noudattaa oman perheen traditioita. Viimeisinä vuosina olen kapinoinut ja kyseenalaistanut koko joulun hössötyksen. Olisin halunnut varata lennot niin kauas ettei joulua siellä edes tunneta. En ole jaksanut iloita toisten jouluilosta. Pakkosuoritin vain hampaat irvessä ja mieli mustana tietyt minimaaliset traditiot, että lapset tuntisivat edes jonkinlaista jouluhenkeä kotona.

Nyt on onneksi toisin. Odotan taas joulun pyhiä. Ajatus ei karkaa pakomatkalle. Mitään en edelleenkään ole saanut aikaiseksi, mutta tärkeintä on kuitenkin tunne. Olen varma, että meille on tulossa paras joulu moneen vuoteen. Sitä ei saavuteta suursiivouksella, kymmenillä joulukorteilla, joulukoristeilla ja lahjavuorilla. Riittää, kun odotetaan joulun tuloa, syödään pyhäpäivinä hyvin ja ollaan rauhassa yhdessä.

Iloa ja valoa joulun odotukseesi!

Sisäilman sairastuttamat

Tänään paikallislehti Kuhmolainen julkaisi Elämänmenoa -palstalla jutun meistä kahdesta sisäilman sairastuttamasta. Juttu  http://www.kainuunsanomat.fi/kuhmolainen/kuhmo/sisailman-sairastuttamat-2/ -verkkosivulla. Lehdessä jutun otsikointi oli todella pysäyttävä, ainakin minulle itselleni.

Sisäilman myrkyt ovat todellakin näkymättömiä ja toimittaja on hoksannut kuvata asian juuri niin kuin otsikointi on. Koko jutusta iso kiitos kuuluu muutenkin ammattitaitoiselle toimittajalle. Hän kirjoitti taitavasti ulos juuri sen mitä hänelle kerroin, yhtään värittämättä tao sanoja suuhuni pistämättä. Jutusta tuli todellinen, jopa niin todellinen, että tekstin tarkastaminen ei minulta onnistunut ensiyrittämällä hillittömästä itkusta johtuen. Kun toinen kirjoittaa auki sen mitä itse on kokenut, asiasta tulee itselle enempi tosi. Ja nyt se kosketti minua syvältä.

Olen jännittänyt jutun julkaisua nyt reilun viikon verran. Kun lupauduin haastatteluun ajattelin ettei minulla ole yhtään mitään hävittävää. Olen hävinnyt jo niin paljon. Ajattelin myös, että jos näistä asioista ei puhuta, näistä ei myöskään tiedetä. Halusin kertoa haastattelussa asiat juuri niin kuin ne on ja pelkästään omista lähtökohdista ja näkemyksistä. Tähän mennessä olen saanut pelkästään positiivista kommenttia, mutta odotan koko ajan milloin viiltävä terä viuhahtaa. Olen varma, että kaikkia tämä ulostulo ei miellytä.

Itse haastattelu sujui muuten oikein hyvin, mutta minähän se taas otin pienet päivähuurut toimituksen tiloissa. Sekin kuvataan jutussa todenmukaisesti:

Kuin juttua vahvistaakseni sain tässä muutaman menneen päivän aikana kunnollisen poltteen nahkaankin. Halusin poistua ihmisten ilmoille ja siitäpä kiitos seisoo nyt naamataulussa. Ihoa polttaa, kurvelee, kutittaa, pistelee, kuumottaa... Nyt on taas uskottava ja linnoittauduttava ensi viikoksi eristykseen. Black Friday huipentui altisteiden myötä taas synkähköksi.

Mikä parasta tämän päivän illassa on se, että olemme taas päässeet yhden päivän lähemmäksi kesää!

PS. Kainuun Sanomat tarjoaa lähes koko jutun luettavaksi kaikille
http://www.kainuunsanomat.fi/kuhmolainen/sisailman-sairastuttamat/