Nopea iltapala

Nyt on ihan pakko jakaa tämä yllättävä ja herkullinen makukokemus kanssanne!

Yhtäkkiä TV:tä katsellessa iski huutava nälkä ja samalla tietysti kimppuun hyökkäsi myös​ makean nälkä. Menin jääkaapille, jossa ei ollut suurinpiirtein kuin valo säilytyksessä. Kuivakaapitkin tuntuivat huutavan tyhjyyttä. Onneksi isäntä oli kaupassa. Mutta enhän minä hättäenen sitä jaksanut kotiin odottaa. Siis mielikuvitus valloilleen!

Kuorin tehosekoittimeen veriappelsiinin, nakkasin sekaan kaksi ruokalusikallista siemen-pähkinäsekoitusta, purkillinen persikka-soijajugurttia, mitallinen Wellness vaniljashakea ja nesteeksi vettä.
Maistelin varovasti ja voe mahoton miten oli maullaan! Ihan älyttömän hyvää! 😘

Kannatti kokeilla sovellettua sekoitusta hätäpäissään. Syntyi uusi suosikki. Hyvin lähti sekä makeannälkä että oikea nälkä. Eiköhän tällä satsilla jaksa aamupalaan asti köllötellä.

Suosittelen kokeilemaan maistuisiko sinullekin! 😃🍹

Tietoisku Wellness Shakesta:
Oriflame Natural Balance Shaken kehittäjä lääketieteen tohtori Stig Steen teki kahdeksan vuotta tutkimusryhmänsä kanssa työtä Ruotsin Igelösassa optimaalisen, luonnollisen ravintoaineyhdistelmän kehittämiseen. Stig Steen käytti kehittämäänsä Shakea keuhko- ja sydänsiirroista toipuville potilaille ja tulokset olivat loistavia. Kun tuotetta testattiin terveille henkilöille, ylipainoiset koehenkilöt alkoivat vähitellen laihtua ja normaalipainoiset kokivat energisyyden ja keskittymiskyvyn lisääntyvän.

Jälkimmäiset tulokset olen kokenut itsekin. Siksi meillä on kotona Shaket aina saatavilla. Nopea ja helppo välipala pitää verensokerin pitkään tasaisena matalan glygeemisen indeksin (GI) ansiosta. Shake annoksen GI on 28. Tasainen verensokeri pitää mielenkin tasapainossa!

Ajatuksia sairastuvalta

Nyt se sitten iski - talven ensimmäinen oikein kunnollinen räkätauti. Samalla iski myös kunnon lumimyrsky. Ei uskoisi, että eletään huhtikuun loppua. Kylläpä on sohva tuntunut hyvältä sekä ilman että voinnin puolesta.

On ollut jännä huomioida, että olo on erilainen kuin normaalisti vaikka altistusoireisena olen koko ajan sairas ja välillä hyvinkin voimaton. Nyt, kun on joku virustauti päällä, vointi on huono, mutta raskas haarniska ja lyijyliivit puuttuvat päältä. Tiedän myös, että nyt saan lääkäristä apua, jos tarvitsen. Home- ja kosteussairaiden sekä monikemikaaliyliherkkien altistusoireitahan ei terveydenhuollossa yleisesti tunneta eikä heitä joko osata tai haluta auttaa.

Päivällä tuli karu uutinen, joka on päässyt ykkösotsikoihin valtakunnankin uutisissa. Kätilöopisto suljetaan sädesienen takia. Samassa uutisessa tuli ilmi, että oireilijoita on paljon ja oireista on kärsitty kauan. Näitä on kuitenkin vähätelty eikä asiaan ole puututtu jämäkästi ennenkuin pakon edessä.

Aamu TV:ssä oli taas puhetta koulukiusaamisesta. Paljon puhutaan myös työpaikkakiusaamisesta. Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan potilaskiusaamisesta? Minä en ole kuullut, mutta olen sen osaksi joutunut. Tai ainakin koen, että minua on kiusattu lääkäreiden taholta. Toinen vahva tunne on, että ihmisarvoani on poljettu terveydenhuollon puolelta.

Vai miten sinä kokisit, kun lääkärit sanovat mm. näitä lohkaisuja päin kasvojasi? ...
- Oliko pakko tulla pilaamaan työpäiväni?
- Minulla on oikeitakin potilaita hoidettavana.
- Keuhkolääkäri korvalääkärille:"Tässä on taas näitä tapauksia!"
- Ongelmahan on lattiarakenteissa. Et kai sinä mahallasi lattialla tee töitä?!
- Hengittäisit niin kuin muutkin.
- Puhuisit niin kuin normaalit ihmiset.
- Et oireilisi, kun et pelkäisi mennä rakennuksiin sisälle.
- Olet niin kuin Pavlovin koira. Niillähän alkoi kuola valua kun kuulivat ruokakellon. Sinä alat oireilla kun astut työtiloihin tai haistat jonkun pelottavan hajun.
- No voin kai minä sinut tutkia, mutta ei sinusta kyllä mitään löydy.
- Parannut kun lopetat oireittesi ajattelemisen.

Olen joutunut tekemään itseni kanssa paljon töitä, että uskoisin vielä jollakin tasolla terveydenhuoltoon. Joudun aktiivisesti työstämään itseäni myös katkeroitumista hyvinvointiyhteiskuntaamme vastaan. En nimittäin missään nimessä halua olla vanha katkeroitunut mökin mummo.

En vaan lakkaa ihmettelemästä miten lääkärin moraali antaa myöten jättää jotkut potilasryhmät hoitamatta. Millaisessa arvomaailmassa he elävät? Miksi he eivät halua auttaa? Kun he näkevät sisäilmasairastajien paljouden, miksi he eivät ala puolustaa oikeuksiamme? Mikähän intressi on työskennellä lääkärinä? Ammatissa, jossa tehdään kaikkensa ihmisen elämää arvostaen ja henkeä turvaten. Jossa potilaan hyvinvointi on ykkösjuttu. Miten he voivat vaan levitellä käsiään, pyöritellä silmiään ja pahimmassa tapauksessa keljuilla päin naamaa. Ja tuntuu, että mitä erikoistuneempi ja ylemmällä tasolla työskentelevä lääkäri on kyseessä, sen vähemmän ymmärrystä olen saanut osakseni.

En tiedä mitä minulle olisi tapahtunut ilman perheen, ystävien ja työterveyshuollon ymmärrystä ja tukea. Iso kiitos järjissä pysymisessäni kuuluu heille! Ja onneksi Suomessa on kolme jääräpäisesti meitä puolustavaa lääkäriä: Putus, Polo ja Valtonen. Tappurainen on heidänkin tie työnsaralla ollut, mutta periksi he eivät ole antaneet. Emmekä anna mekään. Minä ainakin sisuttelen!

Tassuterapeutti

Tänään Koiranpäivänä kirjoituksen saa oma tassuterapeuttini. Sillä on erittäin iso merkitys arkipäiviini. Perheessämme on ollut koira 80-luvun puolivälistä asti. Ensin lapsuudenkodissani ja heti kun olosuhteet salli, myös omassa kodissa. Kun lapset olivat pieniä ja vaativat paljon hoivaa, metsästyskoiramme olivat pääsääntöisesti isännän vastuulla ja minulle vain lenkki- ja metsästyskaverina. Nyt, kun neidit ovat jo hyvin itsenäisiä ja vietän päivät kotona, Hipusta on tullut minun koira. Se toimii minulle päivieni seuralaisena.

Tämän vuoden Koiranpäivän teemana on Suomen omat rodut, joka sopii erittäin hyvin Suomi100 -juhlavuoteen. Lasken Hipun kansalliskoiraksi, vaikka viralliset paperit siltä puuttuukin. Emä on ns. paperikoira, mutta isänpuolen suvulta puuttuu paperit karjalaisten sukujuurten takia. Hippu onkin puhdas maatiaspystykorva. Siksikö liekin niin sopiva minulle, tällaiselle itärajan maatiaisemännälle.

Pystykorva on paras mahdollinen valinta meidän ympäristöön. Olemme pitäneet sitä pihassa vapaana niin paljon kuin mahdollista. Toki häkki kutsuu kiinnipito- ja juoksuaikoina. Meillä ei tarvita sähköisiä ovikelloja. Kyllä vahti ilmoittaa kiivaalla haukunnalla, kun vieraita on tulossa. Päivittäisistä ohikulkijoista se ei juuri välitä, koska he ovat aina samoja kulkijoita. Oma väki tervehditään tietenkin iloisella ympärillä pyörimisellä ja edestakaisin vimmaamisella. Myös talon ympäristöön pyrkivät pedot, sorkkaeläimet, pienriista ja linnut saavat osakseen henkeä salpaavan haukkuryöpyn. Siitä osaa isäntäväki lähteä ympäristössä liikkujia peräämään.

Hippu on myös parasta lenkkiseuraa. Pystyn pitämään sen vapaana, kun olen lenkkivaatteisiin pukeutuneena ja huolehdin ettei se lähde liian kauas minusta. Ihmeen hyvin koulutus on mennyt perille riistaveriselle koiralle. Mutta kun päällä on metsästysvaatteet ja mukana ase, sekä koiralla tutkapanta kaulassa, alkaa yhteydenpito harventua. Hyvä niin, sillä koira tietää silloin olevansa töissä. On akan tehtävä seurata tarkka-aistisen karvakaverin liikkeitä ja antaa sille työrauha.

Tänäänkin käytiin yhdessä lähiluontoa katselemassa ja kuuntelemassa. Hanki kantoi koiraa, kun se muisti hiipiä, mutta laukalle ei kestänyt heittää. Ajourilla huomattiin, että maatakin alkaa olla näkyvissä. Talventörröttäjistä jäljellä oli vielä "metsäruusu".

Palokärki oli huolehtinut taas kolopesijöille uusia asuntoja.

Hiiriä ja päästäisiä piti Hipun kaivaa hangen sisästä.

Aurinko lämmitti makeasti tummia vaatteita vasten. Tuuli toi kevään tuoksuja, kunnes kotipihasta leijaili moottoripyörän bensiinin käry. Se vei multa äänen sekä tukki kurkunpäätä ja hengityksen. Siihenpä se ulkoilu taas jäi. Jouti sisälle köllöttelemään ja olotilaa selvittelemään.

Hippu on meillä paljon sisällä. Päivisin, kun ollaan kahdestaan, se toimii juttukaverina ja jaloissa köllöttelijänä. Sille tulee höpöteltyä milloin mitäkin. Vastauksena on pään kallistelua, urinaa ja silmiin katsomista. On joku joka kuuntelee! ❤ Hipulle tulee kyllä juteltua vaikka muutkin on kotona. Huvittavaa kuulemma! Väitän, että se ymmärtää puhetta enemmän kuin mikään aiemmin meillä ollut karvakaveri.

Osaa se olla rasittavakin. Kun ei joku mene sille mieliksi, alkaa tavaroiden varastelu. Ja kun siitä ei välitä, varastettuja tavaroita alkaa kasaantua jalkojen juureen ja syliin. Sitten kun kieltää, se on niinku että whaaat? minäkö?

Neiti karvaturri on erittäin tarkka myös ruoka-ajoistaan. Voi jestas sitä ukinan määrää, jos ei ruoka ala ilmaantua kuppiin. Kiukuttelee kuin pieni lapsi tai verensokerit alhaalla oleva teini. Siis huomiota ja huolenpitoa, rakkautta ja rajoja. Ihan niinkuin lapsillekin. Ja sitten kun kaikki on kunnossa, Hiputi on itse rauhallisuus.

Kyllä näiden kahden talven aikana mitä Hippu on meillä asunut, olen monesti ollut kiitollinen tassuterapeutistani. Se herättää minut päivään, pitää kiinni arkirytmeissä, pistää minut leikkimään ja nauramaan, pakottaa ulos aina kun se vain elimistölleni sopii. Se tulee liki, nuolaisee kämmenestä tyytyväisyyttään, nenänpäästä osoittaen huolestuneisuutta. Se painaa päänsä syliin ja katsoo silmiin kuin yrittäisi tulkita ajatuksiani. Tökkii kuonollaan vaatien rapsutusta juuri tietystä kohdasta rintaa. Se seuraa liikkeitäni olinpa iloinen tai surullinen. Ja aina pienenkin poissaolon jälkeen jälleennäkeminen on yhtä juhlaa!

Turhaan ei puhuta tassuterapeuteista. Minulle ainakin sillä on iso merkitys. Riitän Hipulle juuri sellaisena kuin olen. Tai ehkä melkein sellaisena, koska kyllä sitä näkyy ärsyttävän ja pitkästyttävän minun oire- ja väsymyspäivinä.

Tärkeä ja rakas on tuo otus! Olen tyytyväinen, että Suomessa on Koiranpäivä. Sillä osoitamme arvostusta uskollista ystäväämme kohtaan.

Hajujen päivä

Tänään oli taas aamu, jolloin home haisi ulkona heti, kun avasin ulko-oven. Luulisi lumipeitteen ja pienen yöpakkasen pitävän hajut loitolla, mutta eipä vaan pidäkään. Joka kerta ulkohomeen iskiessä tajuntaan tulen yhtä tyrmätyksi. On käsittämätöntä miten taivaan ollessa kattona, hajut voivat olla niin voimakkaita, että hengitys salpaantuu.

Toinen ihmetyksen aihe itsessäni on, että miten voin ylipäätään haistaa mitään! Nenästä vuotaa jatkuvasti vettä ja verta kaikissa olomuodoissa. Limakalvot turvottaa niin, että poskipäitä jomottaa alvariinsa. Miten nuin rikkinäinen nenä voi vielä aistia jotain? Erotanko kaikki hajut vaiko pelkästään niitä, jotka ärsyttävät. Olen taipuvainen veikkaamaan jälkimmäistä. Mielestäni mm. kukat, ruoho, savu, hajuvedet, hiustenpesuaineet, kasvo- ja käsivoiteet tuoksuivat ennen hyvältä. Nykyään ne HAISEVAT! Ne haisevat niin, että nokkaa polttaa, kurkkua kuristaa ja silmiä kirvelee.

Tänään ajelimme lentiksen C-tyttöjen sarjakauden viimeisessä turnauksessa Kuopiossa.

Edellä menevä rekka haisi pakokaasulle. Turnauspaikan portaikko haisi betonille ja vesihanan vesi haisi niin homeelle, että jouduin juomapullonikin pistämään roskikseen. Onneksi laukusta löytyi liiskaantunut Supermarjapatukka, jolla sain homeen maun ajettua loitommalle ja samalla kurnivaa mahaa hiljaisemmaksi. Salissa itsessään ei ollut hajuja, mutta keuhkoihin pisti ja yskitti. Valtavat pölymäärät oli toki yhtenä selittäjänä ärsykkeelle.

Kauppareissulla vaatehyllyistä pöllähteli kemikaalien hajuja. Urheiluosaston ohimarssilla haisi pyöränkumit ja kenkäosastolla kumikengät. Jossain oli ilmiselvästi massoittain kynttilöitä, koska haju- ei kun tuoksukynttilät huumasivat ohikulkijan. Kassojen lähistöllä leijaili pesuaineitten voimakkaat käryt vaikken nähnyt koko pesuainehyllykköjä. Välillä hajut olivat niin karmeita, että oli pakko hengittää hihaan, kun unohdin sekä maskin että kaulahuivin kotiin. Hajujen vuoksi kauppareissut eivät innosta nykyisin enää yhtään. Hajut tuovat mukanaan myös sen ihanan lamaavan väsymyksen, joka rajoittaa aivan liikaa toimintakykyäni.

Tullessa autossa ihmettelin järkyttävää hajukäryä. Nuuhkin jokapaikkaa. En ensin käsittänyt mistä haju on peräisin. Sitten nenää niistäessä hoksasin, että ihanhan ne on omat kädet, jotka käryää. Samassa tajusin, että puhelimeni nököttää somasti uusien suojakuorien kätköissä. Ja voi luoja mikä haju kuorissa on! Voisin kuvailla sitä uusien auton suojamattojen kumikäryksi. Huh heijjaa miten on pistävä haju! Osasipa tarttua tiukkaan käsien nahkaan  mokoma haisuli. Montakohan kuukautta kestää taas tuuletus etten enää reagoisi tähän uutuuteen?

Kemikaalit ja niiden käryt ympäröivät meitä jokapaikassa. Asiasta on erittäin hyvä kirjoitus Maaseudun tulevaisuudessa. Kannattaa lukea, jos olet kiinnostunut omasta ja lähimmäistesi hyvinvoinnista.

Tällaisessa hajumaailmassa vietin Allergiaviikon viimeisen lauantain. Kysessähän ei kuitenkaan ole kai allergia - pikemminkin herkistynyt herkistyneen ominaisuus. 😋😁

Pienet ilot

Tänään on ollut hyvä päivä! En olisi aamulla, aamupäivällä enkä vielä puoliltapäivinkään uskonut sanovani niin. Viimeisin viikko on ollut taas hurjan vaikea eikä olotila ole kummoinen nytkään. Oireita tulee jatkuvalla syötöllä. Tuntuu kuin päälle olisi puettu lyijyliivit ja jaloissa roikkuisi kettingit. Päässä humisee ja aivot painaa. Hengitys on kuin vastusta vastaan puskemista. Siltikin olen hyvillä mielin.

Päivän pelastus on kevät! Se antoi tänään taas mahdollisuuden ulkoiluun. Lämpötila on plussan puolella, aurinko paistaa ja on kuivaa. Tuuli haihduttaa ja kuljettaa mahdollisia hajuja sekoittaen ilmamassaa. Yöpakkaset ovat kovettaneet hanget hyväkulkuisiksi. Pystyin siis jalkautumaan metsään. Paikkaan mikä meille on valittu asuinalueeksi. Paikkaan missä koen oloni rauhalliseksi, turvalliseksi ja vapaaksi. Paikkaan mikä ei koskaan ole samanlainen vaan aina yllätyksiä täynnä. Paikkaan missä hymyilen. Sydämeni ja sieluni maisemaan.

Metsässä ajatukset soljuvat. Ne virtaavat aiheesta toiseen ilman päämäärää, ilman pakkoa. Yksi ajatus syttyy, toinen tulee, kolmas pompsahtaa. Ajatus katkeaa, kun silmät tavoittavat jotakin mielenkiintoista. Ei haittaa vaikken muistaisi yhtään asiaa mitä matkani varrella olen ajatellut. On ollut vain hetkiä, juuri sillä sekunnilla tärkeitä.

Aistini - silmäni, korvani, nenäni kuljettavat jalkojani. Kun avaan ulko-oven, koskaan en tiedä valmiiksi mihin päin suuntaan. Tuulenvire ohjaa aluksi kulkuani, mutta metsässä kuljen minne jalat kuljettavat ja havainnot ohjaavat. Metsässä olen auki vaikka olisin lähtiessä ollut miten sulkeutunut. Hyödyn eniten metsän voimasta kuljeksimalla siellä pystykorvani kanssa. Koiran kulku ohjaa osaltaan myös minun kulkuani. Koiran havainnot yllättävät ja antavat kokemuksia, joista jäisin paitsi ilman karvaista kaveriani. Hipun kanssa kulkeminen on pääosin sanatonta vuorovaikutusta. Vaikka tuleehan tassuterapeutille höpöteltyäkin välillä.

Metsä on kauneutta täynnä. Ihastelen kimmeltäviä lumikiteitä, vasta sulaneita ojanpohjia, naavaa kuustenoksilla, kiharaista tuohta koivun kyljessä. Nään silmissäni miten jänikset juoksevat rallia hangella ja kuulen korvissani metson soitimen. Vaikka todellisuudessa seurailen vain jänisten jälkiä hangessa ja ihastelen kyykysillään metson jätöksiä kumpareen päällä. Mahtaako kukaan muu hullu innostua meton paskakasoista? :) 

Kurkistelen ojan penkassa olevaan koloon, jonne luultavasti lumikon pikkuruiset jäljet johtavat. Silitän sammalta, jonka aurinko on paljastanut mättään eteläpuolelta. Korvissani kuulen oikeasti pikkulintujen liverryksen. Kasvoillani tunnen auringon lämmön ja tuulen viileän kosketuksen. Nenässäni haistan kevään, joka tänään oli onneksi täynnä raikkautta. Kiitos lumipeitteen.

Kulkuni on hidasta ulkoilua. Enää en jaksa pitää vauhtia, koska elimistö pistää koko ajan hanttiin. Ja sekös harmittaa entistä lenkkeilijää. Matkatkin ovat lyhentyneet muutamien vuosien takaisista. Mutta olen kiitollinen, että pääsin tänään ulos. Se ei ole minulle enää itsestäänselvyys. Olen kiitollinen, että nään ympärilläni arkista  kauneutta. Olen kiitollinen, että ulkoiluhetki teki päivästäni hyvän. Olen kiitollinen, että pystyn vielä liikkumaan vaikkakin pienissä määrin. Olen kiitollinen pohjakunnostani, jonka olen entisessä elämässäni hankkinut. Nämä ovat minulle elintärkeitä, koska tarvitsen kuntoa, että jaksaisin sairastaa.

Päivän pienet ilot tekivät tästäkin päivästä minulle tärkeän.

Kun ärsytys iskee

Home- ja kosteussairaus. Monikemikaaliyliherkkyys. Siinä parivaljakko, josta et voi koskaan tietää mitä se tuo tullessaan. Se on peto, joka iskee arvaamatta kimppuun. Luulet olevasi jo jonkinlainen asiantuntija sairautesi suhteen, kunnes tulee hetki, jolloin yllätys tulee taas täysin puskista.

Voi kehno sitä ärsytyksen määrää, kun intopiukeena lähden jonnekin itselleni tärkeään juttuun: vierailulle, kokoukseen, pelireissulle, matkalle, kauppaan. Näihin liittyy yleensä positiivisia latauksia. Niitä kun ei nykyään viljalti ole. Tilanne voi riistäytyä käsistä välittömästi tilanteeseen saapuessa tai niin kuin tänään – yksi pieni virheratkaisu, ja se oli siinä! Voi jepulis sitä ärsytyksen määrää, kun oireet iskee päälle. Olen sekunneissa invalidi. Siihen loppuu seurustelu. Ääni lähtee. Ajatus hajoaa. Sanat häviää. Naamaa polttaa. Kurkku tukkeutuu. Keuhkoihin sattuu. Väsyttää. Nenä vuotaa verta. Kasvot puutuu. Silmiä kirvelee. Lima valuu nieluun ja nousee keuhkoista. Keskittymiskyky herpaantuu. Vilulla värisyttää.

Ja miksiköhän? No esim. kanssaihmisten hajusta, tilassa olevat hämmingit, tekstiilien höyryt, tuore puu, tupakan savu, polttoaineen käry, pakokaasut, kynsilakat, hiuskiinteet, voimakkaat parfyymit, kynttilät, kukat, kasvit, pesuaineet, home, laho, sienet, märäntö… ihan mikä vaan mitä ei voi koskaan tietää tai ymmärtää. Tänään kohtaloksi koitui astianpesukoneen avaaminen. Pöhköä! Yritin olla avuksi siivoamalla omat jälkeni, mutta sehän on aivan liikaa yritetty.

Jännityksellä toin pääsiäis"rehuja" kotiin. Kestänkö? Kestin!

Narsissien alkuperästä ei ole tietoa, mutta salaatit ja yrtit kelpuutan vain paikalliselta Akonlahden puutarhalta.

Sairauteemme kuuluu välttää kaikkia altisteita. Aivan mahdotonta! Siihen pystyisi vain eristäytymällä täysin puhtaaseen tilaan tapaamatta ketään. Olen monesti kysellyt mahtaiskohan Tsäksönin perikunnalla olla vielä myynnissä Maikholin happikaappi?! Kotona voisin eristäytyä, mutta perhe ei voi käydä missään tai jos käyvät, älkööt tulko kotiin. Ja sitäpaitsi, jos olisi vain ja ainoastaan kotona, tulisin varmasti mökkihöperöksi. Kotiin on niin helppoa jäädä. Piirteitä on jo olemassa.

Kun minulla on pahat oireet päällä, perheen pelastuksena on se, että vaikeissa altistuksissa menetän ääneni. Kun kotiudun pahoista paikoista, perhe säästyy kiukuttelulta ja valituksilta. Mutta voi sitä myllerrystä mikä käy päässä! Jos kaikki ajatukset printattaisiin, se ei olisi lasten kuultavaa eikä menisi sensuurista läpi. Joten keskityn sohvan nurkassa mököttämään. Koetan kommentoida perheen keskusteluja ja elämää, mutta turhaan. Kukaan ei kuule tai ymmärrä. Siksipä tuli tämäkin kirjoitus. Sormet toimii, mutta liekö tässä mitään järkeä.

Tällä mennään sukkasunnuntaina. Ollaan hiljaa! Onneksi tulee lentopalloa teeveestä! Se pelastaa mun päivän. Siis positiivinen lopetus tähänkin postaukseen. Ilman positiivisuutta ei olisi tulevaisuutta!

Miten minusta tuli oriflamelainen?!

Huhtikuussa 2014 olin jo kroonisesti sairas, työkyvytön, elämän pirstaloima ja lastuna laineilla ajelehtiva entinen aktiivinen liikunnan ammattilainen. Passiivinen sairauden piinaama elämä alkoi näkyä turvotuksena, höllyvänä patjana kropassa ja housujen liitingin kiristyksenä. Voimavarat olivat vähissä. Itsetunto romuna. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni edes yhdellä elämän alueella, painonhallinnassa. Siihen pystyn itse vaikuttamaan. Muu tuntuikin olevan venäläistä rulettia.

Lähdin mukaan Oriflamen painonhallintaryhmään ja sairauspäivärahalaisena päätin lopultakin lukuisien suostuttelujen jälkeen ottamaan oman edustajanumeron. Toki vain säästääkseni shake- ja keittotilauksissa. Kyllähän minulle kerrottiin myös avoimesti mahdollisuudesta edetä Oriflamessa. Hah! Minäkö muka? Ihminen, joka hädin tuskin saa pidettyä itsestään huolta. Enhän minä ole mikään myyjä! Ihminen, joka ei todellakaan ilkeä pyytää rahaa mistään. Kiitos tarjouksesta, mutta tilaan vain itselleni ja perheelleni sen mitä tarvitsen! 

Alkoi Juhannuskalenteri. Olimme ystävieni kanssa mökillä. Tekstaria ja huipputarjouksia pukkasi päivittäin. Höpisin niistä puoliääneen. Herttimänlei - yhtäkkiä huomasin, että minulla on 10 asiakasta! Hetken päästä 20, ja 30. Homma lähti lapasesta! Mopo keuli! Eihän tämän näin pitänyt mennä!?! Tyttäret auttoivat ja kannustivat. Nousin BCksi. Pääsimme mieheni kanssa luxuslomalle Passioniin. Huhhuijjaa.... mieskin hurahti! Kehotti tekemään enemmän, että päästäisiin joskus taas yhdessä kokemaan jotakin yhtä mukavaa ja mahtavaa.

Vuoden oriflamelaisena olon jälkeen Aluejohtaja-Anja puuskutti aamulenkiltään puhelimessa, että oli hoksannut, että olen nousemassa Minitiimariksi. No,  seuraavassa Jaksokokouksessa uutinen muuttui. Olisinkin nousemassa Tiimariksi, mutta tarvitsen vielä samalle illalle rekryjä. Hetken hapettoman olotilan jälkeen löin käden pöytään ja ilmoitin, että minä teen sen! Hullu akka! Syntymähulluus iski jälleen. Mitä hemmettiä? Miten muka? Aikaa jakson päätökseen oli 4,5 tuntia. Mutta - minä tein sen! Jihaa! Mikä fiilis!

Sillä hetkellä tajusin, että VAIN MINÄ voin päättää miten elän tätä elämää. VAIN MINÄ näytän suunnan polkujen risteyksissä. Elämällä hetkessä, nauttimalla tilanteesta ja tekemällä sen tahdon mukaisesti, joka tuo itselle tyydytystä, pystyy myös pieniin ihmeisiin.

Tiiminvetäjyys antoi minulle uskoa itseeni. Tykkään hurjasti tehdä tätä. Tässä on selkeä päämäärä ja tavoite. Koen, että prosessi, jonka aikana nousin Tiimariksi eheytti pirstaleista minääni ja lievitti arvottomuuden tunnetta. Olen nimittäin joutunut luopumaan suuresta osasta perusasioita, jotka ovat 40-vuotta olleet osa minua ja jotka ovat arvottaneet maailmaani.

Nyt olen saanut kulkea Oriflamepolkua onnellisten tähtien alla sekä mahtavien ihmisten seurassa ja tukemana. Tällä hetkellä tiimini kasvaa pikkuhiljaa. Olen saanut tehtävän, jota voin tehdä sydämellä. Jota voin kehua ja mainostaa aidosti. Ja josta saan olla oikeasti ylpeä. Voin levätä heikkoina hetkinä. Mutta hyvinä hetkinä saan tehdä töitä oriflamelaisena niin paljon kuin sopivalta tuntuu. Kolmen vuoden sairastaminen on opettanut herkäksi. Väkisin en meinaa vääntää. Teen sen mikä on luontevaa ja mihin kykyni ja voimavarani riittävät. Nautin onnistumisen tunteista ja loistavista hetkistä ihmisten kanssa. Parasta on kuitenkin arkinen aivotyö, joka on ollut valitettavan pitkään tauolla.

On hienoa kuulua huippujengiin, jossa jokainen päättää itse millä tasolla toimii ja paljonko uhraa asian eteen voimavarojaan. Oriflame jengiläisyys motivoi huolehtimaan myös omasta ja perheen hyvinvoinnista.

Linkki Facebook sivulleni:

Riikkulin Oriflame

Ääni meni

Palmusunnuntai, suomen kielen päivä, kunnallisvaalipäivä.
Aika hurjasti merkittäviä tapahtumia monessa perheessä. Elämäntilanne tietenkin ratkaisee mikä näistä kolmessa omassa arjessa eniten painottuu.

Meillä palmusunnuntai on ajatuksen tasolla valmistautumista tulevaan hiljaiseenviikkoon. Omat virpojat ovat kasvaneet ulos trulliajatuksesta ja asuinsijaintimme varmistaa ettei tänne pikkutrulleja ilmesty.

Suomen kielen päivä on arvokas kunnianosoitus yhdelle tukipilarille, jonka varaan kansakuntamme identiteetti rakentuu ja pohjautuu. Päivä on tuonut mieleeni kuinka me kieltämme käytämme. Haluammeko vaalia sen säilymistä? Kuinka puhtaana sen pidämme? Vai haluammeko ottaa yleiseen käyttöön enemmän kansainvälisiä sanoja ja sanontoja?
Arvostan suomen kieltä, mutta aina en voi sitä puhua. Sisäilmaoireet vaikeimmillaan pitävät huolen, että joudun pitämään usein mykkäkoulua. Olen tällöin täysin invalidi sosiaaliseen kommunikaatioon. Olen eristyksissä vaikka olisin millaisessa porukassa läsnä. Tämä on ominaisuus mikä raastaa mieltä ja vie voimavaroja. Se on yksi oireista, joka on aiheuttanut paljon menetyksiä ja muuttanut arkeani.

Kuntavaalin perusoikeuden käyttämistä vitkutin tarkoituksella päivän viimeisille hetkille. Koko päivä oli muutenkin takkuinen eilisen ulkoilmavillityksen jäljiltä. Siihen kun lisää mahdollisuuden jalkautua vaaliuurnille sisäilmasairaaseen kouluun, lopputuloksen pystyin päättelemään. Voin siis kertoa, että annoin itsestäni kaiken näissä kuntavaaleissa. Annoin nimittäin ääneni ihan sanan varsinaisessa merkityksessä. Lisäkiitokseksi vaaliuurnalla käynnistä sain ylähengitystieoireet, pään pökkyräksi ja totaali väsymyksen. Kestihän toimitus peräti 5 min. Rankka laji on tuo äänestäminen.

Päivän päätteeksi kävin täydentämässä vitamiinivaraston. Näistä ja pakastimeen säilötyistä kesän aarteista saan yhdessä Oriflamen Wellness Shaken kanssa taiottua itselleni lisää virtaa ja jaksamista ensi viikon päiviin.