Lämmön voimaa

Onhan ollut huippumahtava kevät ja kesä. Lämpö ja kuivuus ovat mahdollistaneet hyvän olon jatkumisen Thaimaan reissun jälkeen. En pysty sanoin kuvailemaan sitä hyvän olon tunnetta, kun saan viettää aikaani ulkoillen. Kevät meni kesäkuulle asti lähes päivittäin metsässä samoillen. Hyvää oloa ja merkityksellisyyttä lisää myös päivittäinen työnteko. On tärkeää olla taas osa yhteiskuntaa.

On surullista, että ihmiset joiden terveydessä ei ole ongelmia, eivät käytä ulkoilman mahdollisuuksia hyväkseen. Ulkoillessa tulee vahingossa käytettyä ja vahvistettua elimistöään ja liikunnallisia taitojaan. Liikkumaanhan meidät ihmiset on luotu. Toivon kovasti, että jokainen löytää itsestään halun lähteä tutustumaan ulkoilun tuomiin mahdollisuuksiin. Niitä on maailma pullollaan. Voin kyllä tunnustaa, että heinäkuu on mennyt itselläkin luvattoman vähällä liikunnalla vaikka vietänkin kaiket päivät ulkosalla.

Moni vertaiseni kärsi keväällä hurjasti katupölyn tuomista hengitysvaikeuksista. Itse olen siitä onnellisessa asemassa, että nuo pölyt eivät ulotu meidän mehtäläisten asuinseudulle. Myös pitkään maassa pysynyt lumipeite auttoi ilmeisesti voimaan hyvin.

Varjopuolena lumipeitteessä oli moottorikelkkojen pakokaasukäryt, jotka yli puolen kilometrin päästä veivät minut muutamaan otteeseen pois pelistä. Huono tuuri, kun satuin samoilemaan metsässä ja tuuli toi mukanaan käryt. Ei meinanneet jalat jaksaa kantaa kotiin saakka. Positiivinen puoli tuossakin oli, että hyvä jakso auttoi toipumaan nopeasti takapakista.

Lähes päivittäin sain siis nauttia luonnon keväisistä ihmeistä. Sain seurata lumen muuttumista hössöksi ja edelleen vedeksi, jään haurastumista, jäälauttojen liikkumista ja purojen vapautumista talven kahleista, silmujen turpoamista ja puhkeamista, lintujen muuttoauroja ja pesänrakennuspuuhia, sammakkojen kosiomatkoja. Valkoisen värin muuttumista harmaan kautta elinvoimaa uhkuvaksi vihreäksi.

Olen saanut nauttia auringon valosta ja sen tuomasta lämmön hellästä kosketuksesta. Lempeiden tuulien hipaisusta ja kohinasta puiden latvustossa. Lintujen liverryksestä, joka toisinaan äityy lähes häiritseväksi tuhatpäiseksi kuorohuudoksi. Joutsenten ja hanhien kangkatuksesta, kun ne ilmoittivat huutelullaan tulleensa taas kesäksi kotiin ja asettuvansa uskollisesti sijoilleen. Nyt saadaan jo nauttia telkkäpoikueiden uinti- ja sukellusnäytöksistä. Tänään aamunavauksesta vastasi kurkipariskunta komealla huudollaan. Eilisen illan päätti kuikkien huutokonsertti.

Sain kävellä, kävellä, kävellä pitkän lempeän kevään. Hitaasti suunnaten pois pihapiiristä. Nauttien, kun keuhkot ei tuntuneet, kun jalat kantoivat ja veivät eteenpäin. Tunsin miten mieli on vapaa, onnellinen, toisinaan lähes tyhjä. "Elämä on ihmisen parasta aikaa ...ainakin keväällä" kirjoitin Facebookin päivitykseksi.

Tämän metsänkuninkaan ikuistin kuvauskojusta.
Hieno hetki!

Olen niin kiitollinen niistä lähes terveistä kahdesta ja puolesta kuukaudesta. Tunsin olevani voimakas. Jaksoin tehdä kotona normaalin ihmisen arkeen kuuluvia asioita. Luulin jo pääseväni takaisin muutaman rakkaan liikuntaharrastukseni pariin. Ehdin jo tehdä valmistelujakin siihen suuntaan. Mutta...

Kun on sairas, on sairas. Sitä tosiasiaa ei pääse näköjään muuksi muuttamaan. Ensimmäiset merkit takapakista tulivat, mutta enhän niitä halunnut uskoa. Olin varma, että toivun taas nopeasti. Nyt on taas uskottava, ettei palautuminen edisty. Tuntuu käsittämättömältä miten romahdus voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jälleen kerran matto vetäistiin jalkojen alta vaikka seisoin tukevasti sen päällä. Sinne keikahti emäntä suoraan selätykseen.

Mistä tämä tuli? Mikä tämän teki? Miksi juuri nyt? Pää on täynnä kysymyksiä mihin ei ole vastaukseksi kuin arvailuja.

Jos olet seurannut kirjoitteluani, huomaat, että hyvinä aikoina täytän elämäni kaikella muulla kuin sähköisten vempaimien edessä istuskelulla. Nautin jokaisesta hyvästä hetkestä jotenkin muuten, kuin ruutua tuijottaen. Nyt on taas tämä aika. Sormet jaksaa juosta näppäimistöllä vaikka jaloista on puhti kokonaan pois ja keuhkot ovat raskaat. Elimistö on valettu jälleen kerran lyijyä täyteen. Siltikin olen paremmassa kunnossa kuin vuosikausiin.

Vaikka vastustaa, meinaan nauttia edelleen kesän ihmeellisestä lämmöstä ulkona töitä tehden, oleillen ja lueskellen. Eilinen +28,5 on juuri sitä mitä tarvitsen. Luonto jaksaa onneksi vielä kannustaa ja otan tämän kannustuksen avosylin vastaan.

Sohvaperuna

Tässäpä on nyt aikaa muistella paria hyvää viikkoa, kun makailen sohvaperunana kintut seinillä. En ymmärrä milloin opin ottamaan vastaan nämä huonot hetket?! Joka kerta tulee märkä rätti päin pläsiä, kun kunto romahtaa. Onneksi ymmärrän kuitenkin nauttia hyvistä päivistä.

Aika paljon on ihmiset nurisseet huonosta kesäsäästä. Tunnustan, että kitisen minäkin vesisateesta, mutta naaman ja käsivarsien väri kertoo, että olen nauttinut ulkoilusta. Harvinaista, että tämä punanahka on ihan oikeasti muuttunut päivetykseksi. Ei haittaa vaikka on vähän viileetä, kunhan on kuivaa ja pääsen itikoitten, mäkäräisten ja paarmojen kanssa sopuun. Siihen auttaa onneksi uusin hankintamme, jolla voidaan syrjäyttää järkyttävän hajuiset itikkasavut. Meillä on pakko jotenkin karkottaa itikoita mieli ulos nokkansa työntää. On täällä sellainen itikoiden airforse, että pakko on puolustautua. Thermacellin lisäksi hölvätään tervaa niin ulkotiloihin kuin niskaankin. Paras ja luonnonmukaisin itikkamyrkky!

Viime viikko tuli vietettyä keskustassa Oriflamen päivystäjänä. Kuhmon kamarimusiikin vieraille ja kaikille muillekin kesäliikkujille halutaan tarjota Popup liikkeen muodossa vähän lisää palveluita. Oriflame Pisteen kaikki ikkunat ja ovet selälleen sekä paljon istuskelua ulkona niin selviydyin tehtävästä kunnialla. Viisi tuntia päivässä mennä hurahti nopeasti, kun asiakkaita kävi sopivin väliajoin. Oli hauskaa vaihtaa kuulumisia turistien kanssa ja esitellä Oriflamen laadukkaita tuotteita. Mukavia ihmisiä löytyy ympäri Suomea.

Mutta voi hyvä ihme minkä väsymyksen päivystys toi tullessaan. Vaikka menin vasta klo 11 kaupunkiin ja sain näin ollen nukkua aamuisin pitkään, illalla piti kaatua sänkyyn jo ennen iltauutisia. Olin aivan poikki. Ilmeisesti kemikaalituoksut tekivät yhdessä huonon peruskunnon kanssa tehtävänsä. Ei tarvinnut kirjaa hamuilla vaikka lukemisena onkin älyttömän mukava "Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi" -kirja.

Sunnuntaihin asti pärjäilin mukavasti ja kerroin kavereillekin miten mukava on, kun oireet ovat olleet lieviä. Pari viikkoa sitten jaksoin touhuta perheen kanssa monenmoista ja nautiskella mm. hienoista auringonlaskuista. Perjantai ja lauantai iltojakin oli erittäin hauskaa viettää sukulaisia ja ystäviä tapaamalla. Syötiin tyttären tekemää ihanaa kesän ensimmäistä mansikkakakkua ja Kalateltan muikkuja. Kylläpä oli seura ja kesäherkut kohdallaan.

Mutta sitten jysähti! Halusin käydä kuuntelemassa perinteisesti edes yhden kamarimusiikkikonsertin festivaalien aikana. Ei olisi pitänyt. Peto on irti - jälleen. Konsertti oli lähes täyteen myyty, tasokas ja mukava. Hyvin erilainen perinteiseen konserttiin verrattuna. Nautin musikiista, soittajien pelleilystä ja pantomiimista. Mutta jälkitauti on nyt paha.

Olen niin kuin jälleen kerran olisin selkääni saanut. Eilinen kauppareissu kostautui tänä aamuna ihan älyttömän huonona olona. En jaksanut touhuilla kuin puoli tuntia heräämisen jälkeen, kun kylmähiki valui otsalta, oksetti, heikotti ja pyörrytti. Menin pitkälleen ja olin nukahtanut. Mutta sitten se vasta olikin olo. Isäntä oli leikannut ulkona nurmikon ja sen löyhkä oli saanut minut unen aikana aivan tukkoon. Siis kyllä! Nukuin sisällä ja ruohohan leikataan tunnetusti ulkona. Tätä tämä on!

Pötköttelyksi on mennyt koko päivä ja oireilu helpotti himpun verran. Siispä iltamassa yritin sitkeästi lähteä vähän kävelylle ja happea haukkaamaan. Vain parisataa metriä, ohi ajava mopo ja se oli siinä. Jälleen hengitys niin tukkoon kuin olla ja voi ja jalat voimattomaksi. Niinpä kaaduin jälleen pitkälleen.

Ei meinaa huumori taas riittää tähän kurjuuteen. Sen lisäksi, että ei ole voimia tehdä edes kotihommia, ei ole myöskään pihaustakaan ääntä seurustella kotiväen kanssa. Muu perhe vastaa puhelimeeni tai yritän hoitaa asioita viesteillä. Olen jälleen kerran invalidi ilman invaliditeettiä.

Huomenna alkaa taas lentopallokauden kuljetusrumba. Kovasti mietin miten selviän siitä. Miten selviän ja jaksan edes huomisen. Tiedän, että taistelen, venyn ja kuljetan hurjasta väsymyksestä huolimatta, koska ei minulla ole sydäntä kieltää lapsiani harrastamasta.

Kaikkien näiden taustalla on lisäksi epävarmuus mitä tapahtuu 1.9. Odotan nimittäin eläkevakuutusyhtiön päätöstä, joka viipyy viipymistään. Viimeksi päätös tuli viikossa. Nyt on mennyt pari kuukautta. Tarkoittaneeko, että lähden töihin syyskuun alusta? Siinäpä sitä ollaankin sitten kumman äärellä, niin minä kuin pomotkin!
Mielelläni palaisin töihin, kunhan sopiva työnkuva ja voimia löytyy. Mutta lääkäri kyllä ilmaisi voimakkaasti etten ole työkykyinen. Mitenkä lie. Sepä kuullaan kunhan vakuutusyhtiö on loitsunsa lausunut.

Nyt on taas hetki kerrallaan elettävä, että järki pysyy päässä. Mennyt meni, tulevasta ei tiedä, on vain tämä hetki.

Elämä on valintoja

Elämä on valintoja. Melko kulunut ilmaus vuosien saatossa, mutta aina yhtä ajankohtainen. Varsinkin silloin, kun elämään tulee rajoitteita ja voimavarat ovat rajalliset.

Minulle elämän valinnat liittyvät hyvinvointiini. Useimmiten psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ehdoilla, fyysisestä hyvinvoinnista tinkien. Valintaan vaikuttaa entisen elämäni arki ja rutiinit, jonka perustana on ammatillisen koulutuksen anti: "Ihminen on fyysis-, psyykkis-, sosiaalinen kokonaisuus". Nyt voin todeta sen omakohtaisesti aidosti todeksi. Olemme kuin kolmejalkainen jakkara - kun yksi jalka puuttuu tai on lyhyempi kuin kaksi muuta, tasapaino on menetetty ja se vaikuttaa koko jäljellä olevaan kokonaisuuteen. Seurauksena on kompensaation hakeminen ja rankkojenkin valintojen tekeminen.

Viime aikoina olen tehnyt raskaita taloudellisia valintoja. Tähän valintaan ajauduin, kun yhteiskunta ei suostunut maksamaan minulle perusverikokeita, jotka tilanteessani kuuluisivat rutiineihin. Koska haluan tässä pattitilanteessa ainaisen jahkailun tilalle jotakin uutta, päätin maksaa verikokeet itse. Nyt odottelen jännityksellä kuukauden verran mitä niistä lausutaan. Ensimmäinen vastaus on, että kesälomareissua ei tehdä. Kokeet maksoivat nimittäin 500€ matkakuluineen. Siihen kun lisää lähes 300€ työkykytutkimuksesta aiheutuneita kuluja voin kertoa, että hiton kallista tämä sairastaminen. Muutenkin on koko ajan viimeiset sentit venytyksessä. Se ei tuo eläkekertymä ole oikein tähän ikään mennessä ehtinyt korkeaksi nousta. Nyt en voi kovinkaan yhteiskunnalle kumarrella. Tämä valinta merkitsee monen monta luopumista, ei yksistään minulta vaan myös perheeltäni. Taas tulee tunne, että muut joutuvat kärsimään liikaa sairastamisestani.

Toinen asia mikä on tullut viime aikoina vahvasti eteeni, on ihanien kesäöiden vetovoima. Ennen kesti valvoa ja ihastella auringonlaskuja ja -nousuja. Nyt jos seuraan toisen tai pahimmassa tapauksessa molemmat, pää on sekaisin monta päivää. Mutta kun nautin niistä, haluan valvoa, nautiskella yön valosta ja uhrata muutaman päivän nukkumiselle.

Se hiljaisuus ja lumo, jota yön rauhaisat tunnit tarjoavat, jäävät voimavaraksi pitkäksi aikaa ja kantavat jopa talven sysimustassa, jäätävässä pimeydessä. Parasta on, kun pääsen tunnelmoimaan kesäyötä eri puolilla Suomea. Eteläinen Suomi on tältä kesältä vielä kokematta. Itä, Länsi ja Pohjoinen on tullut valvottua.

Sosiaaliset ja fyysiset voimavaroja lataavat tekijät syövät kuitenkin jaksamista kaikkein eniten. Se jos mikä harmittaa. Nehän ovat kuitenkin iso osa kolmijakkarassa. Sosiaalinen verkosto on kaventunut hurjasti viimeisinä vuosina. Suurin syyllinen siihen olen minä itse. En jaksa enää panostaa asioihin, joiden ympärillä pyörii paljon negatiivista energiaa. Myös turhanpäiväinen hörhöily on jäänyt vähälle, joskaan ei ihan kokonaan pois perusluonteestani johtuen.

Fyysiset ja sosiaaliset aktiivisuudet tapahtuvat useimmiten myös tilanteissa, joiden seurauksena saan joko kemikaali- tai kosteusvaurio-oireita. Pahimmissa tapauksissa molemmat. Siinäpä alkaa hymy, ilo, aktiivisuus ja intomielisyys hävitä nopeasti. Kovastihan koetan aina sinnitellä, mutta kyllä se noutaja iskee lopulta.

Parin viimeisen viikon aikana olen saanut viettää upeita hetkiä huippuporukoissa. Niissä saan olla oma itseni olipa minulla ääntä tai ei, olinpa vireä tai en, olinpa kärryillä tai en, pystyinpä keskittymään tai en. Jokainen saa olla sellainen yksilö kuin on. Kukaan ei vedä hernettä nenään, eikä revi pelihousujaan vaikka työnnynkin nukkumaan mitä omituisempina aikoina. Nämä porukat tietävät, että kun minulla on taas virtaa ja voimia, palaan porukkaan mukaan. Näin saan tuntea yhteenkuuluvuutta edes jollakin tasolla ihmisiin ja rakkaisiin tekemisiin, jotka entisessä elämässä olivat itsestäänselvyyksiä. Nykyisin roolini porukoissa on muuttunut hurjasti aikaisempaan verrattuna. Pikkuhiljaa roolimuutoksetkin näköjään onnistuvat.
Onni on ymmärrys ympärillä!