Jouluiloa

Vuoden 2017 viimeiset viikot ovat olleet ihmeellisiä. Olen halunnut laittaa joulua ja olen jopa nauttinut siitä. Monesti olen saanut itseni kiinni joululaulujen hyräilystä tai jonkun listahitin lauleskelusta. Ei edes vuoden lyhyimmät päivät ole  mieltäni jäädyttäneet. Outoa! Tämä on outoa minulle, joka olen muutamana viime vuonna pakkosuorittanut joulun muutamia traditioita verenmaku suussa vain siksi, että lapsilla olisi edes pientä jouluiloa. Itse olisin mieluummin pakannut bikinit ja sandaalit laukkuun ja karannut jonnekin, missä joulun kanssa ei ole mitään tekemistä. Se on ollut vuosien mittaan ainoa joululahjatoiveenikin.

Onneksi tänä vuonna myös minä olen saanut jouluiloni takaisin. On ollut oikeastaan aika järkyttävää tajuta, miten lääkitys voi viedä ihmiseltä ilon ja itselle tärkeiden asioiden merkityksen. Olen ollut aina jouluihminen. Olen kasvanut perheessä ja suvuissa, joissa joulu on ollut vuoden laitetuin ja merkityksellisin juhla. Sitä olemme siirtäneet myös lapsillemme ja myös heistä on tullut todellisia jouluihmisiä. Miten lie vaikuttanut lapsiini se, että olen ollut viimeisinä vuosina jouluisin paikalla, mutta en ollut henkisesti läsnä samalla aaltopituudella kuin muu perhe ja suku.

Nyt on kuitenkin toisin. Lahjoja on sujahdellut paketteihin ja olen tuntenut niiden antamisesta aitoa iloa. Joitakin jouluruokia on valmistettu itse. Ihan itse jopa ensimmäisiä uusia ruokakokeiluja, joita ennen on haettu valmiina kaupan tiskistä. Huushollia on järjestelty ja siivoiltu. Koti näyttää kodilta pitkään pitkään aikaan.

Koti ei tuoksu enää pesuaineelta. Sen lapsetkin huomasivat ja sanoivat, että on outoa, kun joulu on ennen tuoksunut pesuaineilta. Kuusta ei ole sisällä. Ulkoa löytyy kuitenkin monta kuusen muotoista valorakennelmaa. Hyasintteja ja joulutähtiä ei enää meillä näe kuin tekokukkien muodossa. Suurin osa kynttilöistä on korvattu paristolla lepattaviin liekkeihin. Pähkinät on jääneet kaupan hyllylle. Monta asiaa on toisin kuin ennen, mutta niillä ei ole mitään merkitystä sille miltä sydämessä tuntuu. Lasten riemua on ilo katsella.

Eihän se joulunalus ihan rallatellessa ole mennyt. Oireet päällä pinna palaa ja taivasosuudet menee. Sitä äkkipikaisuutta on tullut itsehengessä ihmeteltyä, mutta nyt siihenkin on tullut selitys. Vertaisilla on kuuluu ihan samanlaisia piirteitä oirehtiessa. Tyypillistä käyttäytymistä sisäilmaoireilijoille. Nyt kun tämän tietää on vähän helpompaa ymmärtää taas itseään. Kanssaeläjille tässä on sietämistä, paljon opeteltavaa ja hyväksyttävää. Jospa he tätä kiukkupussia jaksaisivat. Lapsi totesikin viime viikolla, että se on äitillä pää niin täynnä kaikkea paskaa, että kun pieni vastoinkäyminen tulee, silloin räjähtää.

Nyt on kinkkua maisteltu, riisipuurot syöty ja joulurauha julistettu. On aika kiittää Sinua lukijani, kun olet seurannut taaperrustani. Kiitokset myös kaikesta saamastani tuesta ja kannustuksesta. Yksin täällä ei kukaan jaksa. Kirjoittelen itselleni ja teille taas vuoden 2018 puolella aina silloin, kun tunnen, että on jotain kirjoitettavaa luontaisesti.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua! Toivottavasti jouluilo ja joulun valo löytyy jokaiseen sydämeen. Voimia teille, joille joulu on raskasta aikaa syystä tai toisesta. Tiedän nyt kokemuksesta, että kaikille tämä ei tunnu juhlalta.

"Kun sammutat ison valon,
pienet alkavat loistaa.
Kynttelikkö ikkunalla. Kuusi parvekkeella
itse asiassa
ne loistivat koko illan. Et vain katsonut,
et nähnyt.
Eivätkä ne oikeastaan ole pieniä,
eivät lainkaan. Ne vain näyttävät,
koska niiden valo tulee
syvemmältä... pimeydestä.
Mutta ne ovat täyttä valoa,
täydempää... niin kuin kuiskaus
joskus vahvempi kuin huuto."

-Lassi Nummi-

Kaamoksen aatteita

Tässä on muuan viikko taas vierähtänyt omissa mietteissä. Eipä ole tullut paljon huudeltua. Viime viikolla eräs ystävä jo kyseli, että olenko hävinnyt maailman kartalta. No enhän minä mihinkään katoa. Välillä vaan ajatukset soljuvat muualle kuin yhteydenpitoon tai kirjoitukseksi.

Lehtijuttu aiheutti melkoisen some-, viesti- ja sähköpostimylläkän. Maailma on vielä pullollaan empaattisia ihmisiä, jotka myötäelävät vahvasti toisten mukana. Olen saanut paljon positiivista ja kannustavaa palautetta ystäviltä, kavereilta, tuttavilta, kylänmiehiltä ja -naisilta. Vieraat vertaiset ovat ottaneet yhteyttä neuvojen, kysymysten ja ajatusten vaihdon merkeissä. Myös entisestä elämästä on pullahdellut kavereita, jotka ovat tässä samassa liemessä. Olen liikuttunut monesti niistä vahvoista tunteista, jotka olette minulle välittäneet. Lämmin kiitos kaikista huomioinneista! ❤

Olen kiitollisin mielin ottanut vastaan neuvoja, vinkkejä ja ideoita miten voisin kokeilla itse itseäni auttaa. Olemme yhdessä todenneet, että vaihtoehdot ovat meille ainoita mahdollisuuksia, koska lääketieteen tunnustamista keinoista emme hyödy. Kyllä tällä tavalla saadaan Suomeen elvytettyä uudelleen muinaisten aikojen poppa-akkojen ja poppa-ukkojen parantamiskulttuuri.

Joku varmasti ajattelee, että olin lehden haastattelussa mukana pelkästään huomiohakuisuuttani. Olen surullinen, jos näin ajattelet. Ainoa tarkoitusperäni oli tiedon jakaminen. Koska minulla ei ole muuta, voin kertoa vain ja ainoastaan omasta itsestäni ja kokemuksistani. Mitä olen seurannut muiden vertaisteni tarinoita, viimeiset vuoteni eivät paljonkaan muista poikkea. Siksi uskallan puhua ja toivoa, että edes joku saataisiin pelastettua tältä maanpäälliseltä helvetiltä.

Hiljaiseloni on sisältänyt liian paljon käyntejä kodin ulkopuolella. Olen osallistunut liikaa tyttöjen harrastuksiin, Oriflamen touhuihin ja työpalavereihin. Elimistö temppuilee vastaan ja protestoi. Vaikka oireilu on ollut itse tilanteessa lievää, jälkioireet pukkaavat päälle ankarina. Jälleen kerran totean kuitenkin, että itsepähän olen osani ja osallistumiseni valinnut.

Haluan kuitenkin elää yhdessä lasteni kanssa vielä, kun kelpaan heille ja kun he vielä tarvitsevat meitä vanhempia. Molemmat ovat siinä iässä ettei mene kauan, kun he pääsevät ja haluavat mennä minne vain ilman meitä. Myös oman mielen ja jaksamisen kannalta osallistuminen ja yhdessä tekeminen on todella tärkeää.

Nautin suunnattomasti mm. Suomi 100 -kahvihetkestä entisten ja nykyisten työkavereideni kanssa. Tunsin oloni tervetulleeksi ja olin osa porukkaa. Tajusin sinä päivänä miten kovasti olin kaivannut töihin. Miten mahdottoman hyvä olo oli istua ison pöydän ääressä ryystämässä teetä ja kuunnella muiden jorinoita. Omat jorinat jäivät vähäisiksi, kun ei ollut jäljellä kuin kuiskaus. Nyt ymmärrän, miksi olen viiden vuoden aikana nähnyt paljon unia työssä olemisesta. Tiedän, että olen vahvasti työorientoitunut.

Täällä lumen ja hämärän keskellä olen hoksannut myös, miten väsynyt ja saamaton olen ollut viimeisimmät vuodet. Joulu on ollut minulle aina tärkeä juhla. Siihen on valmistauduttu ja olemme halunneet noudattaa oman perheen traditioita. Viimeisinä vuosina olen kapinoinut ja kyseenalaistanut koko joulun hössötyksen. Olisin halunnut varata lennot niin kauas ettei joulua siellä edes tunneta. En ole jaksanut iloita toisten jouluilosta. Pakkosuoritin vain hampaat irvessä ja mieli mustana tietyt minimaaliset traditiot, että lapset tuntisivat edes jonkinlaista jouluhenkeä kotona.

Nyt on onneksi toisin. Odotan taas joulun pyhiä. Ajatus ei karkaa pakomatkalle. Mitään en edelleenkään ole saanut aikaiseksi, mutta tärkeintä on kuitenkin tunne. Olen varma, että meille on tulossa paras joulu moneen vuoteen. Sitä ei saavuteta suursiivouksella, kymmenillä joulukorteilla, joulukoristeilla ja lahjavuorilla. Riittää, kun odotetaan joulun tuloa, syödään pyhäpäivinä hyvin ja ollaan rauhassa yhdessä.

Iloa ja valoa joulun odotukseesi!