Toipumisen kautta arkielämään

Minne aika katoaa? Miten kuukaudet, viikot ja päivät kulkevat niin paljon hurjemmalla vauhdilla kuin vuosi sitten, viisi vuotta sitten?

Kohdallani tunnit katoavat normaalin ihmisen perusarkeen, josta vain haaveilin joku aika sitten. Olen todella kiitollinen, että näin tapahtuu, sillä tämä tarkoittaa että toipuminen on edennyt uskomattoman hyvin.

Vuosi sitten pakkasin matkalaukkua jokavuotiselle toipumislomalle Thaimaahan. Nyt pakkasin laukun, istuin autoon ja suuntaan junnujen lentisturnaukseen. Sama toistuu huomenna ja joka ikinen lauantai ja sunnuntai.

Maanantaista perjantaihin pakkaan laukkuni ja suuntaan työpaikalle. Kyllä, ihan jokaisena viikonpäivänä poistun kotoa ja kohtaan ulkopuoliset kemikaalit, voc-yhdisteet ja myrkylliset homeitiöt.

Miten? Koska mä voin!
Miten? En todellakaan tiedä!

Vuosi sitten olin ihan hirveässä kunnossa. Kaikki tuntui vievän vointia huonommaksi - pakokaasut, polttoaineet, hajusteet, pesuaineet, homeen hajut, tupakan haju ym. epämääräinen ärsyke. Vain puhdas ympäristö kelpasi.

Vuosi sitten kuukausi Thaimaassa oli ensimmäinen pitkä jakso viiteen vuoteen oireetonta aikaa. Lämmin kevät, alkukesän Suomen kylmä jakso Kroatiassa, huippuhyvä ja mahtava Suomen kesä pitkitettynä syksyllä Bulgarian lämmöllä.

Mahdollisimman vähän ärsyttäviä ympäristöjä ja mahdollisimman paljon puhdasta ruokaa. Säännöllisesti omalle huonolle kunnolle sopivaa perusliikuntaa. Ja kas kummaa, pahimpien oireiden kirjo karsiutui pois.

Toipuminen eteni niin hurjaa vauhtia ja lupaavasti, että uskalsin alkaa juttelemaan työnantajalle paluusta 100% työhön. Työterveyshuollon, henkilöstöhallinnon, useiden esimiesten ja lähiesimiehen kanssa käytyjen neuvottelujen ja suunnitelmien jälkeen Kuhmon kaupunki halusi tarjota minulle mahdollisuuden palata takaisin täysipäiväisesti työelämään.

Entiseen työhön terveysliikunnanohjaajaksi minusta ei ole työn fyysisten vaatimusten vuoksi, joten työnantaja räätälöi poikkihallinnollisen työtehtävän. Näin saatiin useiden toimialojen työtehtäviä yhdistämällä täysipäiväinen toimistotyöaika.

Olen siis marraskuusta lähtien yrittänyt pysyä ajan mukana, mutta kyllä on todettava, että aika on nopeampi minua. On ihan hurjaa huomata miten normaalissa arjessa, töissä käydessä, 8 tuntia hurahtaa tuosta nuin vain. Vuosi sitten olohuoneen kiikkustuolissa istuessa muun perheen työpäivä ei kuulostanut loppuvan koskaan.

Miksi istuin kiikkustuolissa?
Siksi, että koti oli turvapaikka jossa en oireillut. Ja siksi, että säännöllisen rytmin puuttuessa elämä muuttuu passiiviseksi. Passiivisuus lisää passiivisuutta ja tylsistymisen kierre on valmis. Sosiaalinen media oli yhteys ulkomaailmaan. Kirjat toivat päivään sisältöä.

Onneksi tuo kierre saatiin poikki oikeilla valinnoilla. Ulkomaan matkat vaativat eläkeläisen budjetissa isoja uhrauksia, mutta niin kauan kuin saan jostain ylijääviä euroja kaivettua, olen valmis sijoittamaan ne toipumiseen ja paremman hyvinvoinnin edistämiseen. Jääköön joku muu osa-alue vähemmälle.

Kierteen katkaisussa isoa roolia esittää myös työnantaja, joka oikeasti haluaa saada työntekijänsä takaisin työelämään. Ilman tuota tahtoa, luottamusta ja mahdollisuuden tarjoamista kuuden vuoden sairastamisen jälkeen, työelämään palaaminen olisi vesittynyt.

Pitkä sairaus polkee itsetunnon maanrakoon. Pettymykset toisensa jälkeen saavat uskomaan, että minusta ei oikeasti ole mihinkään. Vaatii myös itseltä kovaa halua ja tahtoa, että uskaltaa lähteä yrittämään miten työelämässä taas pärjää. Onneksi se tahto ei sammunut kokonaan vaikka en enää parin viime vuoden aikana uskonutkaan, että pääsisin koskaan enää töihin.

Olen ihan hurjan kiitollinen, että saan lähteä aamuisin töihin. Tämä tuntuu ihmeeltä. Työpaikalla minulla on ilmanputsari huoneessa eikä siellä ole mitään ylimääräistä ärsykkeiden aiheuttajaa. Huone pyritään pitämään mahdollisimman "nakuna".

Saan kirjoittaa työkseni. Aiheet vaihtelevat tutusta tuntemattomaan. Työ haastaa mukavasti. Siksi kai tänne kirjoittaminen ei ole ollut enää aktiivisesti mielessä.

Täysin oireettomana en työpaikalla pysy, mutta olen päättänyt, että siedän tietyt oireet kunhan ne ovat hallinnassa. Vaikeimpia on päivät, jolloin hajukuormaa tulee koko päivän. Voimakkaat hajusteet, pyykinpesuaineet ja tupakka lyövät elimistön lukkoon. Myös pakkaspäivät tuovat haasteita, kun rakennuksen iv-koneet kytkeytyvät puoliteholle.

Oireistani ja ominaisuuksistani huolimatta tilanteeni on ihan huippu. Viimeksi eilen huomasin hymyileväni itsekseni työpaikan käytävällä kävellessä ihan vain siksi, kun saan osallistua jonkun merkityksellisen asian tekemiseen. Vaikka välillä väsyttää niin, että tunnen katkeavani, siltikään en haluaisi vaihtaa vuoden takaiseen. Edelleen tarvitsen normaalia ihmistä enemmän lepoa, mutta se on vain hyväksyttävä ja elettävä arkea vähän pienemmin vaatimuksin.

Toki sen verran Thaimaan lämpö ja sademetsän hyvät vaikutukset polttelee, että talven pakkasjakson voisin viettää mielellään siellä. Ulkoillut olen nimittäin viimeksi marraskuussa. Keuhkot ei vaan kestä pakkasen raakuuksia. Onneksi nyt tuli edes muutaman päivän lauha jakso.

Säännöllinen arki ja rutiinit ovat parasta. Lisääntyvä valo tuo lisää iloa ja samalla se muistuttaa, että ihan kohta on taas lämmin. Nopeasti kuluvat päivät tuovat lämmön vieläkin nopeammin luokseni.

Arjen iloja jokaiselle! Uskotaan, että asiat järjestyvät ... joskus.

Hullun huvit

Käytän itsestäni​ nimitystä hullu, koska sairastan sairautta, jota yhteiskunta ei virallisesti tunnusta. Useimmat kohtaamani lääkärit ovat sanoneet suoraan tai kierrellen olevan kyseessä korvienvälivika. Kylillä liikkuvat juorut kertovat minun olevan luulosairas, näyttelijä ja laiska. Tätä olen kuunnellut nyt viisi vuotta. Siis hullu mikä hullu!

Hullulla on myös halvat huvit - sanonnan mukaan. Siksikin sovellun oikein hyvin hullun määritelmään. Virtaava vesi pistää hullut liikkeelle. Taas oikein sopiva määritelmä minulle, joka joudun talven pakkasjaksot nököttämään lämpimässä pirtissä tai mikä parasta, palmun alla pötkötellen, elimistöäni suojellakseni.

Tää hullu nauttii nyt keväisistä päivistä niin, että hyvän olon tunnetta ei osaa edes sanoin kuvailla.

Aamukahvit saan nauttia eteläpuolen terassilla auringonpaisteessa lintukonserttia kuunnellen. Laskeskelin kuulleeni kahdeksan erilaista lauluääntä ympäriltäni. Olen huono tunnistamaan pikkulintuja, mutta näköhavainnolla pystyn kertomaan, että kirjosieppo pariskunta on ainakin yksi kuoron äänistä. On ihana seurata niiden iloista pesänrakennustouhua. Voin seurata niiden puuhia sekä aitan terassilta että keittiön ikkunasta. Mitä iloa ne arkeeni tuovatkaan! Samalla mielessä pyörii lapsuuden muisto. Istun ukin sylissä keinutuolissa mummulan pirtissä. Ukki keinuttaa ja laulaa: "Pikkulintu riemuissaan, lauleleepi oksallaan..." Laulu, joka on kulkenut mukanani läpi elämän. Se on ukin arvokas lahja lapsenlapselleen. Näin olen aina tuntenut ja haluan säilyttää tämän tunteen.

Virtaava vesi saa eloa ihan oikeasti tähän hulluun. Olen aina rakastanut purojen tekemistä. Eilenkin vietin pitkät tovit rakennellen ajourien isoista rapakoista johtavia puroja ja pieniä koskia kohti metsän siimestä. Purojen tekeminen on tarkkaa puuhaa ja vaatii suunnittelua, että vesi lähtee virtaamaan oikeasti uomaa pitkin. Pienestä purosta syntyy minulle suuri ilo. Muuten en varmastikaan tekisi niitä vuodesta toiseen. Onneksi tämä sisäinen lapsi ja keväthulluus elää minussa edelleen. Enkä muuten ole ainoa meidän talon purohullu. Hippu ei voi vastustaa vedessä pulikointia. Niinpä se eilenkin syöksyi välittömästi päristelemään puroon, kun päästin sen irti.

Keväthullutus näkyy olevan myös rupisammakoilla. Niitä näkyy nyt joka paikassa. Teillä, poluilla, pelloilla, metsässä. Hormonit hyrrää vissiin villinä vaikka liike näyttää olevan melkoisen kankeaa ja verkkaista. Sain pihaankin ystäväkseni ihan ikioman Rupikonnan. Tämä ystäväni on raukkaparka niin kamalan ruma, että se on minusta jopa söpö. Nätisti patsasteli kuvattavana eikä kiirehtinyt mihinkään vaikka Hippu kävi sitä haistelemassa kuono kuonoa vasten.

Hullu hihkui taas yksikseen ääneen, kun bongasin ensimmäiset korvasienet. Aivan mahtavaa! Talvi on oikeasti takana, kun aletaan saada sapuskaa pöytään luonnosta. Luultavasti huomenna saadaan meillä kevään odotetuinta herkkua, korvasienikeittoa! Eiköhän nämä herkut kasva sen verran kokoa, että pääsen huomenna keittopuuhiin. Pitää vain viritellä irtoliesi terassille ettei tukehduta myrkkykaasuihin pirtissä. Ja kovasti toivon, että elimistöni kestää vielä tätä uskomattoman hyvää herkkua.

On mukavaa olla syntymähullu ja nauttia kevään tuomista iloista! Mutta tekohullu en välittäisi olla.

Olen iloinen ja kiitollinen, kun saan asua keskellä metsää. Olen etuoikeutettu, kun saan olla päivittäin osana luontoa. Arvostan suuresti hiljaisuutta ympärilläni. Hiljaisuuteeni kuuluu tuulen humina puiden latvoissa, linnun liverrys ympärilläni, kärpästen pörinä, kimalaisten surina, sammakon kurnutus, puron solina. Mutta talon katolta kuuluva ilmanvaihtolaitteen mekaaninen hurina rikkoo luonnon hiljaisuuden ja rauhan. Se häiritsee. Se ärsyttää vaikka ääni on todella pieni. Mutta se on pakollinen terveyden kannalta ja se on siis vain valitettavasti hyväksyttävä.

Häiriö käyttöjärjestelmässä

Hupsista, kun on vierähtänyt päiviä kirjoitusten välissä. Näin minulle käy, kun sisäinen käyttöjärjestelmä tökkii. Niin mitenkä käy?

Yritän elää mahdollisimman normaalia elämää voimakkaista altistusoireista huolimatta. Ymmärrän, että se on virhe. Tiedän, että elimistöni voisi parhaiten, kun pysyisin pois ärsykkeistä ja altisteista. Koska oireilen voimakkaasti kemikaaleille, nyky-yhteiskunnassa on mahdotonta elää kemikaalivapaassa ympäristössä. Oireet ovat siis läsnä jatkuvasti jonkun tasoisena. Siihen kun tulee kosteusvauriokuorma lisäksi, niin soppa on valmis. Uhmaan siis tietoisesti hyvinvointiani jalkautumalla ihmisten ilmoille. Tämän seurauksena sisäinen käyttöjärjestelmäni tökkii, hidastelee ja jumittaa.

Käytin kuopusta viime viikolla Tartossa lentisturnauksessa. Siellä oli ihanan lämmintä tähän meidän lumiseen kurjuuteen verrattuna. Tartto on kaunis kaupunki ja ihmiset erittäin ystävällisiä. Voin vain kuvitella miten nauttisin siellä kesätunnelmasta.

Mutta ne oireet! Voi himputti, kun muuten erittäin hyvässä hotellissa oli kokolattiamatot sekä vieraiden käyttämät voimakkaat parfyymit ja partavedet. Ostoskeskuksissa "löyhkäsi" tekstiilien suojakemikaalit ja suojamattojen kumit ihmisten hajujen lisäksi. Hengitystiet olivat koko matkan tukossa, pää pökkyrässä ja kipeä ja väsymys painoi päälle. Yöt meni yskiessä, mutta onneksi lämmin sää antoi mahdollisuuden ulkoilla ja nauttia terassi-istuskelusta.

Tulomatkan vanha laiva ja alkuviikon laboratorio käynnit eivät ainakaan parantaneet vointia. Päinvastoin, oireet vaan syvenivät näistä lisäaltistuksista. Olin todella tukkoinen ja aivosumussa. Toimintakyky meni olemattomiin. Uni maistui niin yöllä kuin päivälläkin. Edelleen palaudun reissun aiheuttamista murheista, mutta ajatus alkaa luistaa taas pikkuhiljaa. Huomaan, että viimeiseen viikkoon sisältyy jälleen hurjasti muistikatkoksia. Ilmeisesti toimin kuitenkin voimakkaasti altistuneena suhteellisen järkevästi vaikka keskittymiskyky onkin silloin heikohko. Jälkeenpäin sitten aina hoksaan etten muista lähellekään kaikkea tai muistikuvat ovat epämääräisiä. Tämän takia olen kerran jos toisenkin joutunut hankaliin tilanteisiin ja saanut jopa moitteita osakseni.

Aamulla tuli mieleeni, että miten helppoa olisi, kun jumissa oleva elimistö voitaisiin buutata uudelleen käyntiin. Sisäinen käyttöjärjestelmä eheytettäisiin ja resetoitaisiin. Naps vain ja elimistö alkaisi taas toimia kuten entisessä elämässä.

Kunpa tulisi joku ulkopuolinen taho, joka sanoisi, että teeppäs näin niin olosi kohentuu. Mutta ei! Kaikki pitää opiskella ja keinot keksiä ihan itse. Olen kokeillut ja testannut jos jonkinlaista ruokavaliota, normaalien vitamiinilisien kylkeen extravitamiineja, rentoutusharjoituksia, voice massagea, hengitys- ja ääniharjoituksia, allergialääkkeitä, kortisonia, astmalääkkeitä, nenäsumutteita, nuhalääkkeitä, vaihtoehtoterapioita... Muutamia mainitakseni! Mutta ei. Oireet ja ongelmat on ja pysyy. Altisteiden määrä lisääntyy jatkuvasti. Epätietoisuus tulevaisuudesta mietityttää.

Kai tässä on ruettava vakavasti pohtimaan eristäytymistä. Mutta miten se onnistuu minun luonteella? Sekin kai selviää vain ja ainoastaan kokeilemalla!

Mutta en halua päättää postaustani kurjuuteen. Yllä olevaan narinaan on piilotettu myös positiivisia asioita. Huomaan, että kiinnitän aikaisempaa enemmän huomiota terveelliseen, monipuoliseen ruokavalioon, silmäni hakevat nykyään pieniä, kauniita asioita ympärilläni sekä nautin puhtaasta ilmasta, ulkoilusta ja luonnosta aina, kun se on mahdollista. Ilman positiivisuuden aktiivista viljelyä ja arjen pieniä iloja en jaksaisi näinkään hyvin.

Pienet ilot

Tänään on ollut hyvä päivä! En olisi aamulla, aamupäivällä enkä vielä puoliltapäivinkään uskonut sanovani niin. Viimeisin viikko on ollut taas hurjan vaikea eikä olotila ole kummoinen nytkään. Oireita tulee jatkuvalla syötöllä. Tuntuu kuin päälle olisi puettu lyijyliivit ja jaloissa roikkuisi kettingit. Päässä humisee ja aivot painaa. Hengitys on kuin vastusta vastaan puskemista. Siltikin olen hyvillä mielin.

Päivän pelastus on kevät! Se antoi tänään taas mahdollisuuden ulkoiluun. Lämpötila on plussan puolella, aurinko paistaa ja on kuivaa. Tuuli haihduttaa ja kuljettaa mahdollisia hajuja sekoittaen ilmamassaa. Yöpakkaset ovat kovettaneet hanget hyväkulkuisiksi. Pystyin siis jalkautumaan metsään. Paikkaan mikä meille on valittu asuinalueeksi. Paikkaan missä koen oloni rauhalliseksi, turvalliseksi ja vapaaksi. Paikkaan mikä ei koskaan ole samanlainen vaan aina yllätyksiä täynnä. Paikkaan missä hymyilen. Sydämeni ja sieluni maisemaan.

Metsässä ajatukset soljuvat. Ne virtaavat aiheesta toiseen ilman päämäärää, ilman pakkoa. Yksi ajatus syttyy, toinen tulee, kolmas pompsahtaa. Ajatus katkeaa, kun silmät tavoittavat jotakin mielenkiintoista. Ei haittaa vaikken muistaisi yhtään asiaa mitä matkani varrella olen ajatellut. On ollut vain hetkiä, juuri sillä sekunnilla tärkeitä.

Aistini - silmäni, korvani, nenäni kuljettavat jalkojani. Kun avaan ulko-oven, koskaan en tiedä valmiiksi mihin päin suuntaan. Tuulenvire ohjaa aluksi kulkuani, mutta metsässä kuljen minne jalat kuljettavat ja havainnot ohjaavat. Metsässä olen auki vaikka olisin lähtiessä ollut miten sulkeutunut. Hyödyn eniten metsän voimasta kuljeksimalla siellä pystykorvani kanssa. Koiran kulku ohjaa osaltaan myös minun kulkuani. Koiran havainnot yllättävät ja antavat kokemuksia, joista jäisin paitsi ilman karvaista kaveriani. Hipun kanssa kulkeminen on pääosin sanatonta vuorovaikutusta. Vaikka tuleehan tassuterapeutille höpöteltyäkin välillä.

Metsä on kauneutta täynnä. Ihastelen kimmeltäviä lumikiteitä, vasta sulaneita ojanpohjia, naavaa kuustenoksilla, kiharaista tuohta koivun kyljessä. Nään silmissäni miten jänikset juoksevat rallia hangella ja kuulen korvissani metson soitimen. Vaikka todellisuudessa seurailen vain jänisten jälkiä hangessa ja ihastelen kyykysillään metson jätöksiä kumpareen päällä. Mahtaako kukaan muu hullu innostua meton paskakasoista? :) 

Kurkistelen ojan penkassa olevaan koloon, jonne luultavasti lumikon pikkuruiset jäljet johtavat. Silitän sammalta, jonka aurinko on paljastanut mättään eteläpuolelta. Korvissani kuulen oikeasti pikkulintujen liverryksen. Kasvoillani tunnen auringon lämmön ja tuulen viileän kosketuksen. Nenässäni haistan kevään, joka tänään oli onneksi täynnä raikkautta. Kiitos lumipeitteen.

Kulkuni on hidasta ulkoilua. Enää en jaksa pitää vauhtia, koska elimistö pistää koko ajan hanttiin. Ja sekös harmittaa entistä lenkkeilijää. Matkatkin ovat lyhentyneet muutamien vuosien takaisista. Mutta olen kiitollinen, että pääsin tänään ulos. Se ei ole minulle enää itsestäänselvyys. Olen kiitollinen, että nään ympärilläni arkista  kauneutta. Olen kiitollinen, että ulkoiluhetki teki päivästäni hyvän. Olen kiitollinen, että pystyn vielä liikkumaan vaikkakin pienissä määrin. Olen kiitollinen pohjakunnostani, jonka olen entisessä elämässäni hankkinut. Nämä ovat minulle elintärkeitä, koska tarvitsen kuntoa, että jaksaisin sairastaa.

Päivän pienet ilot tekivät tästäkin päivästä minulle tärkeän.