Jouluiloa

Vuoden 2017 viimeiset viikot ovat olleet ihmeellisiä. Olen halunnut laittaa joulua ja olen jopa nauttinut siitä. Monesti olen saanut itseni kiinni joululaulujen hyräilystä tai jonkun listahitin lauleskelusta. Ei edes vuoden lyhyimmät päivät ole  mieltäni jäädyttäneet. Outoa! Tämä on outoa minulle, joka olen muutamana viime vuonna pakkosuorittanut joulun muutamia traditioita verenmaku suussa vain siksi, että lapsilla olisi edes pientä jouluiloa. Itse olisin mieluummin pakannut bikinit ja sandaalit laukkuun ja karannut jonnekin, missä joulun kanssa ei ole mitään tekemistä. Se on ollut vuosien mittaan ainoa joululahjatoiveenikin.

Onneksi tänä vuonna myös minä olen saanut jouluiloni takaisin. On ollut oikeastaan aika järkyttävää tajuta, miten lääkitys voi viedä ihmiseltä ilon ja itselle tärkeiden asioiden merkityksen. Olen ollut aina jouluihminen. Olen kasvanut perheessä ja suvuissa, joissa joulu on ollut vuoden laitetuin ja merkityksellisin juhla. Sitä olemme siirtäneet myös lapsillemme ja myös heistä on tullut todellisia jouluihmisiä. Miten lie vaikuttanut lapsiini se, että olen ollut viimeisinä vuosina jouluisin paikalla, mutta en ollut henkisesti läsnä samalla aaltopituudella kuin muu perhe ja suku.

Nyt on kuitenkin toisin. Lahjoja on sujahdellut paketteihin ja olen tuntenut niiden antamisesta aitoa iloa. Joitakin jouluruokia on valmistettu itse. Ihan itse jopa ensimmäisiä uusia ruokakokeiluja, joita ennen on haettu valmiina kaupan tiskistä. Huushollia on järjestelty ja siivoiltu. Koti näyttää kodilta pitkään pitkään aikaan.

Koti ei tuoksu enää pesuaineelta. Sen lapsetkin huomasivat ja sanoivat, että on outoa, kun joulu on ennen tuoksunut pesuaineilta. Kuusta ei ole sisällä. Ulkoa löytyy kuitenkin monta kuusen muotoista valorakennelmaa. Hyasintteja ja joulutähtiä ei enää meillä näe kuin tekokukkien muodossa. Suurin osa kynttilöistä on korvattu paristolla lepattaviin liekkeihin. Pähkinät on jääneet kaupan hyllylle. Monta asiaa on toisin kuin ennen, mutta niillä ei ole mitään merkitystä sille miltä sydämessä tuntuu. Lasten riemua on ilo katsella.

Eihän se joulunalus ihan rallatellessa ole mennyt. Oireet päällä pinna palaa ja taivasosuudet menee. Sitä äkkipikaisuutta on tullut itsehengessä ihmeteltyä, mutta nyt siihenkin on tullut selitys. Vertaisilla on kuuluu ihan samanlaisia piirteitä oirehtiessa. Tyypillistä käyttäytymistä sisäilmaoireilijoille. Nyt kun tämän tietää on vähän helpompaa ymmärtää taas itseään. Kanssaeläjille tässä on sietämistä, paljon opeteltavaa ja hyväksyttävää. Jospa he tätä kiukkupussia jaksaisivat. Lapsi totesikin viime viikolla, että se on äitillä pää niin täynnä kaikkea paskaa, että kun pieni vastoinkäyminen tulee, silloin räjähtää.

Nyt on kinkkua maisteltu, riisipuurot syöty ja joulurauha julistettu. On aika kiittää Sinua lukijani, kun olet seurannut taaperrustani. Kiitokset myös kaikesta saamastani tuesta ja kannustuksesta. Yksin täällä ei kukaan jaksa. Kirjoittelen itselleni ja teille taas vuoden 2018 puolella aina silloin, kun tunnen, että on jotain kirjoitettavaa luontaisesti.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua! Toivottavasti jouluilo ja joulun valo löytyy jokaiseen sydämeen. Voimia teille, joille joulu on raskasta aikaa syystä tai toisesta. Tiedän nyt kokemuksesta, että kaikille tämä ei tunnu juhlalta.

"Kun sammutat ison valon,
pienet alkavat loistaa.
Kynttelikkö ikkunalla. Kuusi parvekkeella
itse asiassa
ne loistivat koko illan. Et vain katsonut,
et nähnyt.
Eivätkä ne oikeastaan ole pieniä,
eivät lainkaan. Ne vain näyttävät,
koska niiden valo tulee
syvemmältä... pimeydestä.
Mutta ne ovat täyttä valoa,
täydempää... niin kuin kuiskaus
joskus vahvempi kuin huuto."

-Lassi Nummi-

Kaamoksen aatteita

Tässä on muuan viikko taas vierähtänyt omissa mietteissä. Eipä ole tullut paljon huudeltua. Viime viikolla eräs ystävä jo kyseli, että olenko hävinnyt maailman kartalta. No enhän minä mihinkään katoa. Välillä vaan ajatukset soljuvat muualle kuin yhteydenpitoon tai kirjoitukseksi.

Lehtijuttu aiheutti melkoisen some-, viesti- ja sähköpostimylläkän. Maailma on vielä pullollaan empaattisia ihmisiä, jotka myötäelävät vahvasti toisten mukana. Olen saanut paljon positiivista ja kannustavaa palautetta ystäviltä, kavereilta, tuttavilta, kylänmiehiltä ja -naisilta. Vieraat vertaiset ovat ottaneet yhteyttä neuvojen, kysymysten ja ajatusten vaihdon merkeissä. Myös entisestä elämästä on pullahdellut kavereita, jotka ovat tässä samassa liemessä. Olen liikuttunut monesti niistä vahvoista tunteista, jotka olette minulle välittäneet. Lämmin kiitos kaikista huomioinneista! ❤

Olen kiitollisin mielin ottanut vastaan neuvoja, vinkkejä ja ideoita miten voisin kokeilla itse itseäni auttaa. Olemme yhdessä todenneet, että vaihtoehdot ovat meille ainoita mahdollisuuksia, koska lääketieteen tunnustamista keinoista emme hyödy. Kyllä tällä tavalla saadaan Suomeen elvytettyä uudelleen muinaisten aikojen poppa-akkojen ja poppa-ukkojen parantamiskulttuuri.

Joku varmasti ajattelee, että olin lehden haastattelussa mukana pelkästään huomiohakuisuuttani. Olen surullinen, jos näin ajattelet. Ainoa tarkoitusperäni oli tiedon jakaminen. Koska minulla ei ole muuta, voin kertoa vain ja ainoastaan omasta itsestäni ja kokemuksistani. Mitä olen seurannut muiden vertaisteni tarinoita, viimeiset vuoteni eivät paljonkaan muista poikkea. Siksi uskallan puhua ja toivoa, että edes joku saataisiin pelastettua tältä maanpäälliseltä helvetiltä.

Hiljaiseloni on sisältänyt liian paljon käyntejä kodin ulkopuolella. Olen osallistunut liikaa tyttöjen harrastuksiin, Oriflamen touhuihin ja työpalavereihin. Elimistö temppuilee vastaan ja protestoi. Vaikka oireilu on ollut itse tilanteessa lievää, jälkioireet pukkaavat päälle ankarina. Jälleen kerran totean kuitenkin, että itsepähän olen osani ja osallistumiseni valinnut.

Haluan kuitenkin elää yhdessä lasteni kanssa vielä, kun kelpaan heille ja kun he vielä tarvitsevat meitä vanhempia. Molemmat ovat siinä iässä ettei mene kauan, kun he pääsevät ja haluavat mennä minne vain ilman meitä. Myös oman mielen ja jaksamisen kannalta osallistuminen ja yhdessä tekeminen on todella tärkeää.

Nautin suunnattomasti mm. Suomi 100 -kahvihetkestä entisten ja nykyisten työkavereideni kanssa. Tunsin oloni tervetulleeksi ja olin osa porukkaa. Tajusin sinä päivänä miten kovasti olin kaivannut töihin. Miten mahdottoman hyvä olo oli istua ison pöydän ääressä ryystämässä teetä ja kuunnella muiden jorinoita. Omat jorinat jäivät vähäisiksi, kun ei ollut jäljellä kuin kuiskaus. Nyt ymmärrän, miksi olen viiden vuoden aikana nähnyt paljon unia työssä olemisesta. Tiedän, että olen vahvasti työorientoitunut.

Täällä lumen ja hämärän keskellä olen hoksannut myös, miten väsynyt ja saamaton olen ollut viimeisimmät vuodet. Joulu on ollut minulle aina tärkeä juhla. Siihen on valmistauduttu ja olemme halunneet noudattaa oman perheen traditioita. Viimeisinä vuosina olen kapinoinut ja kyseenalaistanut koko joulun hössötyksen. Olisin halunnut varata lennot niin kauas ettei joulua siellä edes tunneta. En ole jaksanut iloita toisten jouluilosta. Pakkosuoritin vain hampaat irvessä ja mieli mustana tietyt minimaaliset traditiot, että lapset tuntisivat edes jonkinlaista jouluhenkeä kotona.

Nyt on onneksi toisin. Odotan taas joulun pyhiä. Ajatus ei karkaa pakomatkalle. Mitään en edelleenkään ole saanut aikaiseksi, mutta tärkeintä on kuitenkin tunne. Olen varma, että meille on tulossa paras joulu moneen vuoteen. Sitä ei saavuteta suursiivouksella, kymmenillä joulukorteilla, joulukoristeilla ja lahjavuorilla. Riittää, kun odotetaan joulun tuloa, syödään pyhäpäivinä hyvin ja ollaan rauhassa yhdessä.

Iloa ja valoa joulun odotukseesi!

Sisäilman sairastuttamat

Tänään paikallislehti Kuhmolainen julkaisi Elämänmenoa -palstalla jutun meistä kahdesta sisäilman sairastuttamasta. Juttu  http://www.kainuunsanomat.fi/kuhmolainen/kuhmo/sisailman-sairastuttamat-2/ -verkkosivulla. Lehdessä jutun otsikointi oli todella pysäyttävä, ainakin minulle itselleni.

Sisäilman myrkyt ovat todellakin näkymättömiä ja toimittaja on hoksannut kuvata asian juuri niin kuin otsikointi on. Koko jutusta iso kiitos kuuluu muutenkin ammattitaitoiselle toimittajalle. Hän kirjoitti taitavasti ulos juuri sen mitä hänelle kerroin, yhtään värittämättä tao sanoja suuhuni pistämättä. Jutusta tuli todellinen, jopa niin todellinen, että tekstin tarkastaminen ei minulta onnistunut ensiyrittämällä hillittömästä itkusta johtuen. Kun toinen kirjoittaa auki sen mitä itse on kokenut, asiasta tulee itselle enempi tosi. Ja nyt se kosketti minua syvältä.

Olen jännittänyt jutun julkaisua nyt reilun viikon verran. Kun lupauduin haastatteluun ajattelin ettei minulla ole yhtään mitään hävittävää. Olen hävinnyt jo niin paljon. Ajattelin myös, että jos näistä asioista ei puhuta, näistä ei myöskään tiedetä. Halusin kertoa haastattelussa asiat juuri niin kuin ne on ja pelkästään omista lähtökohdista ja näkemyksistä. Tähän mennessä olen saanut pelkästään positiivista kommenttia, mutta odotan koko ajan milloin viiltävä terä viuhahtaa. Olen varma, että kaikkia tämä ulostulo ei miellytä.

Itse haastattelu sujui muuten oikein hyvin, mutta minähän se taas otin pienet päivähuurut toimituksen tiloissa. Sekin kuvataan jutussa todenmukaisesti:

Kuin juttua vahvistaakseni sain tässä muutaman menneen päivän aikana kunnollisen poltteen nahkaankin. Halusin poistua ihmisten ilmoille ja siitäpä kiitos seisoo nyt naamataulussa. Ihoa polttaa, kurvelee, kutittaa, pistelee, kuumottaa... Nyt on taas uskottava ja linnoittauduttava ensi viikoksi eristykseen. Black Friday huipentui altisteiden myötä taas synkähköksi.

Mikä parasta tämän päivän illassa on se, että olemme taas päässeet yhden päivän lähemmäksi kesää!

PS. Kainuun Sanomat tarjoaa lähes koko jutun luettavaksi kaikille
http://www.kainuunsanomat.fi/kuhmolainen/sisailman-sairastuttamat/

#yksiniistä

Otan haasteen vastaan ja kerron, kun olen #yksiniistä.

Olen yksi niistä,
- joka menetti terveyden, työn, elämäntavan ja harrastukset.
- jota useimmat lääkärit dissasivat, halveksivat ja myllyttivät. Mutta enää he  eivät sitä pysty minulle tekemään. Olen alkanut puolustaa itseäni ja pystyn haastamaan tiedoillani heitä ja heidän luulojaan.
- jolle arki ei ole enää itsestäänselvää ja varautuminen sekä ennaltaehkäisy kuuluu päivittäiseen elämään.
- jonka oikeuksiin ei enää kuulu puhdas hengitysilma.
- joka sisuttelee eikä aio katketa vaikka kuinka taipuu.

Edelleen koen suurimpana menetyksenä elämäntavan menetyksen. Se kaihertaa mieltä päivittäin. Aktiivinen liikunta oli yhtä kuin minä - se oli työni ja harrastukseni. Menetin sairastumiseni myötä kyvyn rasittaa elimistöäni. Pienikin rasitus puristaa keuhkot rusinaksi, tekee lihakset lyijyn raskaaksi, aiheuttaa niveliin juilimista ja jomotusta. On tyydyttävä vain köpöttelyyn. Se ei tunnu olevan riittävää pääni hyvinvoinnille eikä sillä tienata elantoa. Elämäntapaani kuului myös luonto. Se aiheuttaa nykyään suuria haasteita. Milloin ärsykkeenä on terpeenit, homeet, siitepölyt tai hajut ja milloin taas kylmä kosteus tai kuiva pakkanen. On arjen luksusta, kun pääsen metsään!

Viisi vuotta olen yrittänyt hyväksyä lempeämpää otetta kroppaani, mutta kun ei! Haluaisin aina vaan takaisin lenkkipoluille, suksiladuille, pelikentille ja metsästysmaille. Tahtoa on, mutta kykyä ei. Tämä on vaikea yhtälö.

Uusi harrastukseni jooga, antaa onneksi haastetta maailman notkeimmalle rautakangelle, mutta nyt tuli stoppi siihenkin. Sain harmikseni massiivisen astmakohtauksen viimeisimmällä tunnilla kolmisen viikkoa sitten epäpuhtaan sisäilman takia. Joogaohjaajani on huikean ymmärtäväinen ja on saanut nyt  järjestettyä meille uudet tilat. Viikon päästä pääsen taas haastamaan kroppaani ja pakottamaan jäykistyneitä niveliä entisille liikeradoille. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa, vaikka koko homma alkaakin taas ihan alusta pitkän tauon takia. En nimittäin osaa vielä joogata itsenäisesti. On se sen verran kimuranttista.

Onneksi minulla on vielä silmät (monesti tikkuja täynnä) ja korvat (särkee/pakottaa aina huonoissa tiloissa ja valuvat öisin märkää), joilla seurata toisten osallistumista kilpaurheiluun. Kisakatsomossa on aina tunnelmaa ja siellä voi viihdyttää itseään erilaisilla ajatusleikeillä esim. lyömällä mielikuvituksissa vetoa voittajista. Silloin kun omatekemät ovat kentällä, jännitys on paljon kamalampaa kuin omina urheiluaikoina, omissa kisasuorituksissa. Kyllähän sitä jonkunlaisia endorfiinejä taitaa saada liikkeelle tällaisillakin sykkeen nousuilla.

Maksan erilaisiin tapahtumiin osallistumisista hintaa aina jälkeenpäin, mutta teen näitä valintoja siitäkin huolimatta tietoisesti. Tälläkin hetkellä sairastan kunnon räkätautia. Maksan hintaa kuopuksen lentopalloleiristä, Levin pujottelun maailman cupin avauksesta ja pikkutyttöjen lentopalloturnauksesta. Jotkut tykkää juopotella vaikka tuleekin krapula. Minä tykkään katsoa kisoja ja turnauksia vaikka tuleekin krapula.

Unelmasta todeksi

En ole uskonut, että saan koskaan kertoa tätä, mutta nyt se on totta. Unelmat käyvät toteen.

Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä!

Kolmikannassa työnantaja lupasi minun  aloittaa joulukuussa työt etänä, koska elimistöni ei yksinkertaisesti kestä julkisia tiloja. Työnkuva räätälöidään kuntooni sopivaksi ja saan koulutuksen uusiin työtehtäviin. Kotiini asennetaan tarvittavat härpäkkeet ja ohjelmat työntekoon sekä videoneuvotteluihin. Aloitan työt tosi pienellä tuntimäärällä. Kolmen kuukauden kuluttua tarkistetaan tilanne ja jos jaksan, saan lisätä työaikaa.

Olen niin kiitollinen ja onnellinen! Neljä vuotta yhdeksän kuukautta olen kipuillut, kun en saa enää tehdä töitä. Missään vaiheessa en ole sopeutunut luopumisen tuskaan. Olen haaveillut miten mukava olisi tehdä taas jotakin hyödyllistä. Miten mukava olisi kuulua taas työyhteisöön. Miten helppoa olisi, kun arjessa olisi rytmi. Toisinaan olen vaipunut synkkyyteen, kun en pysty enkä jaksa. Niinä hetkinä olen ollut täysin siinä uskossa, että töihin paluu millään muotoa on täyttä utopiaa. Monesti on itsetunto ollut täysin riekaleina.

Olen kävellyt luonnossa ja unelmoinut. Olen puhunut haaveistani tärkeimmille läheisille. Olen kiukutellut ja kapinoinut epärehellistä kohtaloa vastaan. Olen katsellut öisin unia, joissa olen töissä. Siellä minulla on hyvä olla vaikka unissanikaan en pysty puhumaan. Tunnen nuissa mykkäfilmeissä itseni levolliseksi, onnelliseksi, iloiseksi. Aamulla tuntuu kuin olisin oikeasti elänyt nuo hetket ja tipahtanut sieltä suoraan aamuherätykseen. Välillä toivo on ollut tipotiessään ja olen ollut varma etten ole enää yhteiskuntakelpoinen.

En ole kuitenkaan henkisesti valmis kokopäiväiseksi eläkeläiseksi. Nyt vain toivomaan, että kestän näyttöpäätteen ja verkon sähköärsytykset. Se on ehkä suurin riski tässä kuviossa, kun oirekirjo on sillekin puolelle olemassa. Uskon, että selviän tästäkin haasteesta. Haastehan tämäkin tulee olemaan. Ei ole varmaankaan ihan yksinkertaista palata työmaailmaan lähes viiden vuoden paussin jälkeen.

Työterveyslääkäri totesi, että näin sitä käy kun on molemmilla osapuolilla halua. Mielestäni meille kävi hyvin. Toivon ettei työnantajankaan tarvitsisi katua vastaantuloaan. Töiden aloittaminen vaatii minulta entistä enemmän suunnittelua arjen kulussa, että pysyisin joka päivä työkykyisenä. Se aiheuttaa jonkin verran enemmän rasitus- ja ulkonaliikkumiskieltoa. Nyt on huolehdittava, että olen työkykyinen kaikkina arkipäivinä enkä makaa oireet päällä reporankana punkan syövereissä.

Onneksi viimeisimmät viikot ovat olleet fysiikaltaan hieman parempia hurjasta yskästä huolimatta. Flunssaoireet on ihan pikku juttuja sisäilmaoireiluun verrattuna. Nää mä kestän! Alan päästä myös vieroitusoireista eroon ja elimistö on saanut myrkyttömyydestä buustia. Aktivaatiotasoni on noussut niin huimasti, että muutamat ovat sitä jo ihan ääneen ihmetelleet. Ihan kun minulle olisi sytytetty valot!

On mukavaa, kun herää uudelleen elämään ja huomaa itsekin ne muutokset joita lääkkeetön elämä tuo tullessaan. Joka päivä olen siitä erikseen kiittänyt. Uskon, että sisuttelu ja valopilkkujen etsiminen ei ole mennyt hukkaan. Unelmointi ja haaveilu kannattaa. Siitä saattaa saada joskus palkinnon!

Kiitos lukijani

Puoli vuotta blogielämää takana ja mun juttuja on käyty lukemassa yli 10 000 kertaa! Onhan tää ällistyttävää! Ihan huikeeta! Olen ihan täpinöissäni. 😃

Ajattelin huhtikuussa ensimmäisen kirjoituksen jälkeen, että olis kova juttu, jos joskus tulisi 1000 klikkausta. No on tullut! 😍

Kiitos, kun jaksat lueskella jorinoita, joista osa on kirjoitettu aivosumussa ja osa muuten vain tokkurassa eikä niissä välttämättä ole aina muuta kuin ajatuksen laukkaa. Lähinnä kirjoitan kirjoittamisen ilosta, mutta toisena kärkenä on tietoisuuden ja ymmärryksen lisääminen sairauttamme kohtaan. Ymmärrän, että ymmärtäminen on vaikeaa, kun sairastan sairautta joka ei näy, mutta TUNTUU. Miten voisinkaan olettaa, että tätä ymmärrettäisiin, kun en ymmärrä välillä itsekään. Mutta vaikka ei ymmärrä, tulee tietoiseksi ja se on jo jotain!

Lukijani - Olette minulle näkymätön pönkkä. Kiitos, kun olet! ❤

Nyt jaksan taas sisutella!

Myrkytetty elimistö

Syksy on tarjonnut parasta väriloistoaan monta viikkoa. Olen kiitollinen, kun lämmin syksy on jatkunut pitkään. Ruska on tuonut paljon iloa päiviini. Nautin liikkua luonnossa ja tuulettaa myrkyttynyttä elimistöä. Vaikka ulkona on kosteaa ja mätänemisprosessit sekä sieni-itiöt kiivaimmillaan, en välitä niistä pienistä oireista, joita se minulle aiheuttaa. Haluan nauttia ulkona olosta nyt, kun se on vielä mahdollista. Yksi pakkasaamu muistutti jo laukaisemalla rajun astmakohtauksen, mitä tuleman pitää ihan kohta. Kyse on päivistä, korkeintaan viikoista, kun sisävankina oleminen alkaa. Pakkasten aikaan on turha haaveilla virkistävistä happihyppelyistä.

Viimeiset viikot ovat olleet hurjaa krapulaa. Elimistö on ollut täysin sekaisin. Samalla olen tajunnut miten sekaisin se onkaan ollut pari vuotta. En muista olenko jo kirjoittanut masennusdiagnoosista. Nyt kuitenkin haluan purkaa sitä ja sen seurauksia auki avoimemmin. Miksi? Koska lääkkeet, joita olen joutunut siihen syömään ovat aiheuttaneet minulle ihan järkyttäviä muutoksia elimistössä. Haluan kertoa siitä, koska itse en ollut asiasta tietoinen ennenkuin tämäkin piti oppia kantapään kautta. En tiedä onko tyhmyyttä kirjoittaa aiheesta julkisesti, mutta opettelenpa senkin sitten vaikeimman kautta, jos tämä sotii minua vastaan. Haluan tehdä ihmiset tietoisiksi SSRI - lääkkeiden vaikutuksista. Samalla pistän itseni likoon. Koen siltikin tärkeäksi tuoda esille lääkkeiden haittavaikutuksia. Itse en näitä ymmärtänyt, kun sitouduin kokeilemaan lääkitystä.

Masennusdiagnoosi minulle kirjoitettiin, kun olin äärimmäisen väsynyt ja surullinen kaikkeen siihen menetykseen ja muutokseen mitä sisäilmasairaus minulle ja perheelleni aiheutti. Puhuin lääkäreille avoimesti tuntemuksistani. Olen täysin vakuuttunut, että kun sisäilmasairauden aiheuttamia muutoksia elimistössämme ei yleisesti ymmärretä, oireet tulkitaan masennukseksi. Valitettavasti lääkärikunta ei erota väsymystä ja vitutusta masennuksesta. Nämä ovat täysin eri asioita. Anteeksi ruma vee alkuinen sana, mutta sille ei suomenkielestä paremmin kuvaavaa vastinetta löydy. Onhan näitä ketutuksia, keljutuksia ja muita siveellisempiä ilmaisuja, mutta ne eivät kerro sitä todellista tunnetilaa, mikä minulle sairastumisen myötä syntyi.

Masennustahan sitten tietenkin piti hoitaa. Oli aloitettava masennuslääkkeet ja psykoterapia. Ensimmäinen lääkitys teki minusta täysin lamaantuneen. Istua törötin sohvalla selkä suorassa ja nollat taulussa. Ei sitä voi uskoa miten helposti voidaan pelata ihminen ulos elämästä. Sen verran ymmärsin, että tämähän ei käy minun pirtaan. Vaadin lääkityksen purkamisen. No, tilalle oli pakko ottaa joku muu mielialalääke, jotta voidaan osoittaa Kelalle, että minua hoidetaan.

Ka eipä siinä. Alistuin ottamaan uuden lääkkeen pienimmällä mahdollisella annostuksella. Voi jestas mitkä olot alkoi välittömästi. Huimasi, olin huonovointinen, kävelin seinistä tukea pitäen ja päässä tuikki sähköiskut. Lääkärit vakuuttelivat, että kyllä se siitä tasoittuu ja elämä alkaa helpottua. Samalla he vakuuttivat myös ettei paino nouse sillä sitä en missään nimessä halunnut. Näillä menin muutaman kuukauden, kunnes lääkärille totesin että ei ole mun juttu. Ei toimi.

Siitäpä seuraavaksi sitten lääkeannostuksen nosto ja psykoterapia.  Psykoterapia ei ehtinyt kunnolla alkaa, kun se jo lopetettiin vaikeiden sisäilmaoireiden vuoksi. Ja ette usko mitkä todistukset ja todistelut se vaati, ennenkuin asia oli okei muillekin kuin minulle. Tästä mutkasta oli se hyöty, että pääsin takaisin psykiatrisensairaanhoitajan asiakkaaksi. Tämä suhde on ollut minulle tärkeä, sillä perhe joutuu vääjäämättä minun roskikseksi. Kaatopaikkaa en heistä kuitenkaan halua tehdä. Sairaanhoitajalle olen saanut nurista luvan kanssa ja häneltä olen saanut paljon tukea ja ymmärrystä. Ihana, kun on kuuntelija ja asiantuntija, jota voi tavata tarpeen mukaan.

Niin mutta se lääkitys. Nosto aiheutti, että krooninen väsymysoireyhtymäni meni entistä huonommalle tolalle. Väsymys ja uupumus vain lisääntyivät. Korjaavana toimenpiteenä oli että lääkitys tuplattiin, koska sillä on kuulemma piristävä vaikutus.

Mulle se ei kyllä vaikuttanut sekään mitään muuta kuin oirekirjo vain laajeni. Lopulta aloin epäillä, että nyt tämä ei ole enää normaalia. Yritän tässä nyt muistella mitä kaikkea minulle tuli: väsymys lisääntyi, kädet vapisi, öisin hikoilin kuin sika, ei itkettänyt, ei naurattanut, ummetti, virtsanpidätyskyky heikkeni, päivisin tuli kuumia aaltoja, toisinaan palelin horkassa, paino nousi yli 10 kg, limakalvot kuivuivat, mieli oli apea, käsiala huononi, lukeminen vaikeutui, mikään ei kiinnostanut, turvotti, kaikki oli hällä väliä... Onneksi sain yhdeltä lääkäriltä kinuttua lääkityksen pienentämisen ja lopulta pääsin lääkärille, joka oikeasti ymmärsi että lääkitys on täysin väärä minulle.

Sain ohjeet lääkkeen alasajosta ja kuvittelin, että elämä helpottaa. Mutta voi kamala mitkä olot nyt seurasi. Pää on sekaisin, ajatus tökkii, puhe tökkii, päässä tulee sähköiskuja kuin konekivääristä luoteja, itkettää (3 tuntia yhteen menoon ei tunnu missään), lihakset jymähti täysin jumiin, niveliä pakottaa ja liikeradat supistuivat, voimakkaita tuntopuutoksia on ympäri kehoa, unet katosi (olen nukkunut öisin minuutteja, en tunteja), muisti on mennyttä. Tämä on kamalaa. En yhtään enää ihmetele miksi narkkarit päätyvät vieroitusoireissaan itsemurhan vaihtoehtoon. Mutta minä sinnittelen. Nyt en perhana anna periksi. Saa luvan lähteä elimistöstä tuollaiset mömmöt. Niillä yritettiin vaikuttaa aivojen kemiaan ja ilmeisesti onnistuttiin, kun olen näin sekaisin. Syke paukuttaa jatkuvasti sadan pinnassa. Sitä on niinkuin lenkillä koko ajan.

Olen tutkinut nyt tätä aihetta aika paljon. Toivon todella, että olisin onnellisessa asemassa ja pääsisin vieroitusoireista eroon pian. Jos hyvin menee, oireet loppuvat kuukauden kuluessa. Pahimmillaan näistä oloista voi kärsiä jopa kymmenen kuukautta. Osa on saanut lääkkeistä pysyvän aivovamman. Ihan järkyttävää! Miettikää mitä myrkkyjä nämä ovat. Ei riittänyt minullekaan, että sisäilma myrkytti. Vielä piti lääkekemikaaleilla tuoda elimistöön lisää kuormaa. Onneksi olo on helpottanut sen verran, että pystyn nyt tuottamaan jo tekstiä. Kirjoittaminen oli täysin mahdotonta vielä viikon alussa. Käsiala on parantunut huikeesti ja käsien vapina on loppunut.

Ulkoilun lisäksi olen saanut tukea ja voimaa ystäviltä. He ovat tarpeeksi läheisiä, mutta tarpeeksi etäällä. Jälleen kerran on todettava, että ystävät ovat rikkaus. Heihin voi nojata pyyteettömästi huonolla hetkellä. Totesinkin yhden ystäväporukan tapaamisen jälkeen, että itku pitkästä ilosta vai onko se meille ilo pitkästä itkusta.

Näin rankkoina aikoina olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota myös puhtaaseen, yksinkertaiseen ruokaan. Turhat lisäaineet yritän jättää kaupan hyllylle. Tässä hötäkässä on unohtunut kahvinjuontikin kokonaan. Ilmeisesti sekään ei ole välttämätön pakko.

Saas nähdä millaiset viikot on edessä. Yritän kuitenkin olla kantamatta niistä huolta ja keskittyä kulloinkin menossa olevaan hetkeen. Uusi harrastukseni, rentojooga tukee tätä pyrkimystä hyvin. Se tuntuu kyllä tosi hyvältä juuri tähän tilanteeseen vaikka olenkin jäykkä kuin rautakanki ja henki on tiukalla kuin tubikkelissa.

Jos saisin heittää pienen toiveen hyvälle haltijalle, toivoisin että pakkaset alkaa vasta tammikuussa.

Laillinen ihmiskoe

Ihan ensin haluan esitellä lukijoilleni meidän uuden, suloisen ja sydämellisen perheenjäsenen, Semi-vauvan, joka on aito karjalankarhukoira-paimenkoira-itäsiperianlaika-mix. Ikää Semillä on nyt täydet 10 vkoa. Koko perhe karvakavereita myöten on ottanut sen avosylin laumaamme kuin myös Semi on asettunut oikein hyvin taloksi.

Mietin tässä tämän viikon päätteeksi sitä ihmettä, kun limbiselle järjestelmälle juttelemalla voi parantua home- ja kosteussairauksista. Kuuleman mukaan! Näin julistaa jopa valtakunnan ykkösmedia. Tämähän on nyt kuuminta hottia myös meidän sisäilmasairaiden keskusteluissa. Pakkohan sitä on olla trendikäs ja pohtia asiaa myös omasta näkökulmasta.

Psychenet.word -Aivot ja mieli- määrittelee limbisen järjestelmän näin: ”Limbinen järjestelmä on aivoalueiden joukko, joka osallistuu mm. autonomisten toimintojen, motivaation ja tunteiden säätelyyn sekä yhdistää erilaisia tunnetiloja muistiin tallentuneisiin fyysisiin tuntemuksiin. Limbiseen järjestelmään kuuluu suuri määrä aivokuorialueita ja aivokuoren alla sijaitsevia rakenteita. Limbisen alueen kortikaalinen osa muodostuu ulommasta ja sisemmästä kehästä. Kehiin liittyy aivokuoren alaisia tumakeryhmiä kuten hippokampus.”

Siis tämän uusimman kanadalaisen DNRS-menetelmän avulla (DVD hinta 270 USD), kun juttelee esim. puoli vuotta päivittäin noin 10 min limbiselle järjestelmälle ja uskottelee sille esim. ”En pelkää kohdata tilaa, jossa sairastuin. Voin mennä sinne ja elää normaalia elämää.”, niin hupsista pussiin, olen parantunut, olen terve, voin elää kuten ennenkin.

Sitä vaan ihmettelen, että olen se hullu, joka en suostu eristäytymään, kun elämä on ihanaa ja haluan osallistua siihen muutenkin kuin kotona maatumalla. Eli käyn paljon uusissa, ennen käymättömissä paikoissa. En siis pelkää mennä minnekään, koska lähtökohtaisesti ajattelen, että sairaat rakennukset ovat harvemmassa kuin terveet. Siltikin saan hurjia oireita joissakin uusissa tilatuttavuuksissa vaikka niissä ei välttämättä edes haise miltään enkä edes muista, että minun pitäisi oireilla. Toisten rakennusten kanssa pärjään jotenkin ja jotkut ovat todellisia helmiä. Miten voisin opetella pois jostakin mitä en edes tiedä mistä pitäisi opetella pois?

Toinen seikka: oppilaalle tuotiin (jonkun Viisaan idea!) vanhasta saastuneesta koulusta pulpetti luokkatilaan, kun oli vähän pulpettipula. Kukaan ei tiennyt mistä pulpetti roudattiin. Mutta tämä herkistynyt oppilas sai vakavat oireet. Selvityksen myötä pulpetin alkuperä paljastui. Miten tämäkin oppilas opettelee pois jostakin, mitä hän ei tiedä. Hän vain reagoi.

Ja entäs ne lukemattomat vauvat ja kotieläimet, jotka ovat kroonisesti sairaita oleskeltuaan liian monta vuotta kosteusvaurioisissa kodeissa. Ovatko hekin pelkureita? Vai onko heidätkin sairastuttanut hysteeriset naiset/äidit, jotka vouhkaavat turhaan asioista, joita ei oikeasti ole edes olemassa?!

Tuntuu kaikki tämä "hörhöily" henkimaailman hommilta, jotka eivät meille valitettavasti apua tuo. Itse olen kokeillut joogat, rentoutukset, mindfullnessit, Rosen terapiat, vyöhyketerapiat, akupunktiot, Voice massaget, omt-fysioterapiat (johon muuten uskon täysillä, kun olen itse saanut siihen koulutusta ja apua tules-vaivoihin), ääni terapiat, taideterapiat, psykofyysiset terapiat, kelan kuntoutukset, psykoterapiat, gluteenittomat, sokerittomat. Van kun ei auta niin ei auta! Eurot on kyllä olleet jonossa kulkemassa minun pienestä eläkepussista jonkun muun pussiin. Osan kokeiluista on jopa ystävät ❤ kustantaneet, kun tietävät ainaisen rahapulani.

Kognitiivisesta terapiasta kieltäydyin, kun olisin joutunut ajamaan 1-2x/vko 220km/kerta terapiaan pääsyn takia. Sitäkin harkitsin kuukauden, mutta lopulta löin liinat kiinni.

Lääkehoidoista on kokeiltu ainakin yhtä pitkä lista kuin nuita yllä mainittuja terapioita. Vain Innovair Nexthaler -astmalääkkeestä olen saanut osittain avun. Eikä ole halpaa tuo turhien lääkkeidenkään kokeilu. Ja mitä ne ovat tehneet minulle: turvottaneet, lihottaneet, passivoineet, turruttaneet, valvottaneet, unettaneet, hikoiluttaneet, kusettaneet, pyörryttäneet, yököttäneet… Mutta apua ne eivät ole tuoneet.

On tässä kokeiltu! Ja avoimena oltu. Mielestäni olen ottanut vastaan kaiken mitä on tarjottu. Paitsi sähköhoidosta kieltäydyin jyrkästi, kun sitäkin tarjottiin erään psykiatrin toimesta. Se se vasta käsittämätön veto olikin. Miettikää! Hullulle akalle Voltit kehiin, kun ei lääkkeet ja terapiat vielä tarpeeksi tainnuta. Ei kun vain tuo saakelin muori tuossa päristelee!

Mielestäni olen ollut ihmiskokeessa. Turhassa sellaisessa. Eläinkokeita ihmiset pitävät epäeettisinä ja jopa vihaavat sellaista rääkkäystä. Mutta kukaan ei kiellä leikkimästä ihmisellä.
Liekö sitten minun uskosta jäänyt kiinni ettei akateemisesti lahjakkaiden huippuyksilöiden ihmiskokeet ole tuoneet tulosta. Vai todellista pöljyyttäkö on, kun ei luulotaudista parane.

Anteeksi hurja tilitys, mutta alan olla caput näiden kokeilujen kanssa. Kaikesta huolimatta ja siitä johtuen ilmoittauduin taas ohjattuun joogaan. Maanantaina aloitan Rentojoogan. Ajattelin, että voin mennä sinne, koska se on tiloissa, joissa en ole koskaan ennen käynyt ja taso on varmaan juuri sopiva tällaiselle jäykälle, huonokuntoiselle ja huonohenkiselle sohvaperunalle. Toivon todella, että saisin ikioman kehoon kohdistuvan harrastuksen moneen monituiseen vuoteen. Olisihan se päällekin terapiaa. Päälle, joka ehti ymmärtää kehon säännöllistä kuritusta 40-vuotta ja joka loppui kuin seinään. Pää raukka seilaa orpona ulapalla edelleen. Ja entisten lihasten paikat roikkuu nahkojen ja ihrojen mukana maan vetovoimaa nöyrästi kunnioittaen.

Ja meinaanpa jatkaa Oriflamen parissakin, jos ei muiden niin ainakin omaksi iloksi ja hyvinvoinniksi. Wellness-tuotteiden ja ympärillä olevien uskomattoman energisten naisten avulla olen saanut jaksamista, voimia ja vitamiineja päiviini. Se kun tuo ruokahalukin on välillä mitä on. Onneksi proteiinipitoiset välipalat ja vitamiinirikkaat lisäravinteet tuovat extraa toisinaan niin köyhään päivän ravitsemukseen. Tätä hyvää kokemusta  olisin valmis jakamaan muillekin, jos vain on halukkaita ottamaan hyvinvointitietoutta vastaan.

Toisinaan menee mikä ruoka vaan alas. Toisinaan vain nesteet ja toisinaan nesteet ovat viemässä hengen kuten eilen, kun vedin ensin mustikkamehut väärään henkeen ja kun selvisin siitä niin seuraavalla nielaisulla kramppasi kurkun, joka vei äänen ja tänään ei sitten pää olekaan kääntynyt kuin runko-ohkauksella. Miksi näin? No siksi, että kävin luonnossa kävelyllä ja poimin marjoja. Se on liikaa se!

Tässä yhteydessä tulee nyt myös tausta bloginimelleni. Aluksi olin vain Wellnessillnessmama, mutta kun nykyisin kaikkea elämääni ohjaa kosteussairaus HOME oli pakko laittaa väliin. Siitä siis Wellnesshomeillnessmama. Kannan tätä nimeä aristelematta. Oman jaksamisen kannalta on paras, kun ympäristö tietää mikä olen. Varsinkin silloin, kun olen oikein huonona.

Ja kaikesta huolimatta naurattaa sydämen pohjasta niinä hetkinä kun on hyvä olla! Kuten esimerkiksi viime viikonloppuna, kun olimme koko perhe yhdessä nuorimmaisen lentopallon Alue SM-kisoissa. Ei haitannut nenäverenvuoto, keuhkokipu, yskä, päänsärky, silmien kirvely eikä lihasten muuttuminen pelliksi. Nehän olivat vain fyysisiä oireita. Nuppi voi oikein hyvin.

Nyt rysähti!

Nyt on pakko kertoa! On mennytkin monta viikkoa etten ole kokenut mitään aihetta sellaiseksi, että osaisin vääntää niistä kirjoitusta vaikka ajatuksia onkin sinkoillut monenlaisia.

Istun täällä kotipihan terassilla T-paidassa, ihanassa auringonpaisteessa. Ruska alkaa ottaa otteeseensa lehtivihreän. Joutsenet  lentävät auroissa omaa reittiään pihamme yli, niin kuin joka syksy vuodesta toiseen. Aina ne jättävät jälkeensä haikeuden heiheitä huudellessaan. Koirien kanssa yhdessä kunnioitamme uljaiden aurojen ylilentoa hiljaisina, katseet taivaalle kohotettuina.

Samaan aikaan olen ihan ällikällä lyöty. Olin Kevan vaatimuksesta työterveyshuollossa, yhdessä työnantajan edustajiien kanssa, kolmikanta neuvottelussa. Siellä ei kauan nokka tuhissut vaikka ääni ehtikin karata. Työterveyshoitaja esitti etätyötä kotoa pitäen ja esimies nappasi siihen kiinni. Työnantajalla on nyt kuukauden verran aikaa selvittää mitä töitä he pystyvät minulle järjestämään kotiin, millaisen laitteiston etätoimisto tarvitsee ja milloin aloitan. Tarkoitus on aloittaa osa-aikaisesti eläkkeen rinnalla ja myöhemmin ehkä kokopäiväisesti. Oli puhetta, että tekisin työt minun päiväni parhaina hetkinä, ei siis pakolliseen virka-aikaan sidottuna.

Pää on ihan sekaisin näistä nopeista käänteistä. Viisi vuotta on jaapailtu niin ettei mitään ole tapahtunut. Tammikuusta 2013 asti olen ollut pois työstäni.  Kuntoutustukea on nyt jatkettu 31.8.2019 saakka. Olen kokenut turhautumista ja kyynisyyttä jatkuvan paikallaan polkemisen takia. Ja nyt yhtäkkiä olenkin menossa töihin!

Olen ihan pyörryksissä. 😃 Ajatukset eivät meinaa jäsentyä millään. On kuin iso siilimäinen pallo pyörisi mykkyrää aivolohkosta toiseen kimpoillen ja luisesta kallosta vauhtia ottaen. En saa otetta. Mitä tästä pitää nyt ajatella?

Sen verran olen ymmärtänyt, että töiden aloitus on muutos. Se tarkoittaa, että joudun entistä enemmän varjelemaan hyvinvointiani sekä välttämään paikkoja ja tilanteita mistä saan oireita. Muuten en jaksa tehdä enkä keskittyä työhöni. Se tarkoittaa myös muutosta työnkuvaani, joka oli ennen suurimmalta osin ihmisten kanssa olemista ja tekemistä. Nyt paras työkaverini tulee olemaan läppäri. Toivon kovasti ettei sähköyliherkkyyteni enää pahene tästä vaikeammaksi.

Suurin osa työtehtävistäni tulee muuttumaan. Ennen olin puhetyöläinen. Tulevaisuudessa hiljainen puurtaja. Musiikin, biittien, jumppaohjelmien, viikko- ja vuosisuunnitelmien, esityslistojen ja pöytäkirjojen tilalle tullennee koko joukko uusia tietokoneohjelmia ja käyttöjärjestelmiä, joista minulla ei ole hajuakaan. Ei minulla myöskään ole hajua, miten työn tekeminen on muuttunut viidessä vuodessa. Vai onko mitenkään?

Hyvänen aika mihin olenkaan menossa?!
Olen odottanut töihin paluuta koko sairauteni ajan. Olen hiljaa toivonut, että tulee joku keino, minkä avulla saan takaisin arkirutiinit ja toimeentulon. Olen odottanut pääseväni takaisin TYÖyhteisöön. Vaikka tekisin työtä yksin, uskon, että minulle syntyisi tunne kuuluvani osaksi työpaikkamme henkilöstöä. Nykytekniikalla yhteydenpito työkavereihin ja sidosryhmiin tulee tuskin ongelmaksi.

Kuvittelin töihin paluun prosessiksi. Hitaasti muodostuvaksi suunnitelmaksi, joka rakentuu pala palalta. Mutta ei, tämähän rysähti - PAM! Naurattaa! Hykerryttää! Pelottaa! Epäilyttää!

Eihän tällainen muutos minulle uutta ole. Kaikkihan minun elämässä on tapahtunut rysähtämällä. Paitsi naimisiinmeno! 😂 Sitä mietittiin lähes 10-vuotta. Voi olla, että minun persoona tarvitseekin rysäyksiä, muuten ei valmistuisi mitään. Nimittäin mikään ei ole koskaan tarpeeksi valmis, aina voi parantaa. Tämän vuoksi olen oikein hyvä ystävä myös deadlinen kanssa. Valmista tulee, kun on pakko.

Viimeinen rysäys, ennen siis tätä työrysäystä, oli meidän uuden perheenjäsenen hankkiminen. Isäntä on potenut "vauvakuumetta" ainakin vuoden. Viime syksy oli maailman tyhmintä hirvenmehtuun kannalta, kun ei ollut omaa hirvikoiraa. Kaksi viikkoa sitten tiistaina hän sattui huomaamaan ilmoituksen pennusta, jossa on karhukoiraa, paimenkoiraa ja laikaa. Jätin hakemuksen, että olisimme valmiit antamaan pennulle kodin ja parin tunnin päästä hakemuksen jättämisestä rysähti. Olimme tulleet valituiksi koiravauvan uudeksi laumaksi.

Viikko sitten tämä suloisuus, Semi, kotiutui meille. Semi on sekä luonteellaan että olemuksellaan valloittanut koko perheen puolelleen. Jopa meidän lellarin, Hipun. Nyt vain toivomme riittävää riistaviettiä ja runsaasti hirvikosketuksia. Luokse tulo ja istuminen käskystä onnistuvat jo mainiosti. Voinkin tässä yhteydessä ilmoittaa, että vauva-arki sujuu perheessämme loistavasti! 😊

Jos joku ihmettelee, mihin yllä olevat kuvat liittyvät, vastaus on: "Minun arkipäiviin!".
Toivotan sinulle, lukijani, oikein kauniita ja kuulaita syysruskan päiviä. Katso miten kaunista on tässä ja nyt!