Tässä on muuan viikko taas vierähtänyt omissa mietteissä. Eipä ole tullut paljon huudeltua. Viime viikolla eräs ystävä jo kyseli, että olenko hävinnyt maailman kartalta. No enhän minä mihinkään katoa. Välillä vaan ajatukset soljuvat muualle kuin yhteydenpitoon tai kirjoitukseksi.
Lehtijuttu aiheutti melkoisen some-, viesti- ja sähköpostimylläkän. Maailma on vielä pullollaan empaattisia ihmisiä, jotka myötäelävät vahvasti toisten mukana. Olen saanut paljon positiivista ja kannustavaa palautetta ystäviltä, kavereilta, tuttavilta, kylänmiehiltä ja -naisilta. Vieraat vertaiset ovat ottaneet yhteyttä neuvojen, kysymysten ja ajatusten vaihdon merkeissä. Myös entisestä elämästä on pullahdellut kavereita, jotka ovat tässä samassa liemessä. Olen liikuttunut monesti niistä vahvoista tunteista, jotka olette minulle välittäneet. Lämmin kiitos kaikista huomioinneista! ❤
Olen kiitollisin mielin ottanut vastaan neuvoja, vinkkejä ja ideoita miten voisin kokeilla itse itseäni auttaa. Olemme yhdessä todenneet, että vaihtoehdot ovat meille ainoita mahdollisuuksia, koska lääketieteen tunnustamista keinoista emme hyödy. Kyllä tällä tavalla saadaan Suomeen elvytettyä uudelleen muinaisten aikojen poppa-akkojen ja poppa-ukkojen parantamiskulttuuri.
Joku varmasti ajattelee, että olin lehden haastattelussa mukana pelkästään huomiohakuisuuttani. Olen surullinen, jos näin ajattelet. Ainoa tarkoitusperäni oli tiedon jakaminen. Koska minulla ei ole muuta, voin kertoa vain ja ainoastaan omasta itsestäni ja kokemuksistani. Mitä olen seurannut muiden vertaisteni tarinoita, viimeiset vuoteni eivät paljonkaan muista poikkea. Siksi uskallan puhua ja toivoa, että edes joku saataisiin pelastettua tältä maanpäälliseltä helvetiltä.
Hiljaiseloni on sisältänyt liian paljon käyntejä kodin ulkopuolella. Olen osallistunut liikaa tyttöjen harrastuksiin, Oriflamen touhuihin ja työpalavereihin. Elimistö temppuilee vastaan ja protestoi. Vaikka oireilu on ollut itse tilanteessa lievää, jälkioireet pukkaavat päälle ankarina. Jälleen kerran totean kuitenkin, että itsepähän olen osani ja osallistumiseni valinnut.
Haluan kuitenkin elää yhdessä lasteni kanssa vielä, kun kelpaan heille ja kun he vielä tarvitsevat meitä vanhempia. Molemmat ovat siinä iässä ettei mene kauan, kun he pääsevät ja haluavat mennä minne vain ilman meitä. Myös oman mielen ja jaksamisen kannalta osallistuminen ja yhdessä tekeminen on todella tärkeää.
Nautin suunnattomasti mm. Suomi 100 -kahvihetkestä entisten ja nykyisten työkavereideni kanssa. Tunsin oloni tervetulleeksi ja olin osa porukkaa. Tajusin sinä päivänä miten kovasti olin kaivannut töihin. Miten mahdottoman hyvä olo oli istua ison pöydän ääressä ryystämässä teetä ja kuunnella muiden jorinoita. Omat jorinat jäivät vähäisiksi, kun ei ollut jäljellä kuin kuiskaus. Nyt ymmärrän, miksi olen viiden vuoden aikana nähnyt paljon unia työssä olemisesta. Tiedän, että olen vahvasti työorientoitunut.
Täällä lumen ja hämärän keskellä olen hoksannut myös, miten väsynyt ja saamaton olen ollut viimeisimmät vuodet. Joulu on ollut minulle aina tärkeä juhla. Siihen on valmistauduttu ja olemme halunneet noudattaa oman perheen traditioita. Viimeisinä vuosina olen kapinoinut ja kyseenalaistanut koko joulun hössötyksen. Olisin halunnut varata lennot niin kauas ettei joulua siellä edes tunneta. En ole jaksanut iloita toisten jouluilosta. Pakkosuoritin vain hampaat irvessä ja mieli mustana tietyt minimaaliset traditiot, että lapset tuntisivat edes jonkinlaista jouluhenkeä kotona.
Nyt on onneksi toisin. Odotan taas joulun pyhiä. Ajatus ei karkaa pakomatkalle. Mitään en edelleenkään ole saanut aikaiseksi, mutta tärkeintä on kuitenkin tunne. Olen varma, että meille on tulossa paras joulu moneen vuoteen. Sitä ei saavuteta suursiivouksella, kymmenillä joulukorteilla, joulukoristeilla ja lahjavuorilla. Riittää, kun odotetaan joulun tuloa, syödään pyhäpäivinä hyvin ja ollaan rauhassa yhdessä.
Iloa ja valoa joulun odotukseesi!
