Toipumisen kautta arkielämään

Minne aika katoaa? Miten kuukaudet, viikot ja päivät kulkevat niin paljon hurjemmalla vauhdilla kuin vuosi sitten, viisi vuotta sitten?

Kohdallani tunnit katoavat normaalin ihmisen perusarkeen, josta vain haaveilin joku aika sitten. Olen todella kiitollinen, että näin tapahtuu, sillä tämä tarkoittaa että toipuminen on edennyt uskomattoman hyvin.

Vuosi sitten pakkasin matkalaukkua jokavuotiselle toipumislomalle Thaimaahan. Nyt pakkasin laukun, istuin autoon ja suuntaan junnujen lentisturnaukseen. Sama toistuu huomenna ja joka ikinen lauantai ja sunnuntai.

Maanantaista perjantaihin pakkaan laukkuni ja suuntaan työpaikalle. Kyllä, ihan jokaisena viikonpäivänä poistun kotoa ja kohtaan ulkopuoliset kemikaalit, voc-yhdisteet ja myrkylliset homeitiöt.

Miten? Koska mä voin!
Miten? En todellakaan tiedä!

Vuosi sitten olin ihan hirveässä kunnossa. Kaikki tuntui vievän vointia huonommaksi - pakokaasut, polttoaineet, hajusteet, pesuaineet, homeen hajut, tupakan haju ym. epämääräinen ärsyke. Vain puhdas ympäristö kelpasi.

Vuosi sitten kuukausi Thaimaassa oli ensimmäinen pitkä jakso viiteen vuoteen oireetonta aikaa. Lämmin kevät, alkukesän Suomen kylmä jakso Kroatiassa, huippuhyvä ja mahtava Suomen kesä pitkitettynä syksyllä Bulgarian lämmöllä.

Mahdollisimman vähän ärsyttäviä ympäristöjä ja mahdollisimman paljon puhdasta ruokaa. Säännöllisesti omalle huonolle kunnolle sopivaa perusliikuntaa. Ja kas kummaa, pahimpien oireiden kirjo karsiutui pois.

Toipuminen eteni niin hurjaa vauhtia ja lupaavasti, että uskalsin alkaa juttelemaan työnantajalle paluusta 100% työhön. Työterveyshuollon, henkilöstöhallinnon, useiden esimiesten ja lähiesimiehen kanssa käytyjen neuvottelujen ja suunnitelmien jälkeen Kuhmon kaupunki halusi tarjota minulle mahdollisuuden palata takaisin täysipäiväisesti työelämään.

Entiseen työhön terveysliikunnanohjaajaksi minusta ei ole työn fyysisten vaatimusten vuoksi, joten työnantaja räätälöi poikkihallinnollisen työtehtävän. Näin saatiin useiden toimialojen työtehtäviä yhdistämällä täysipäiväinen toimistotyöaika.

Olen siis marraskuusta lähtien yrittänyt pysyä ajan mukana, mutta kyllä on todettava, että aika on nopeampi minua. On ihan hurjaa huomata miten normaalissa arjessa, töissä käydessä, 8 tuntia hurahtaa tuosta nuin vain. Vuosi sitten olohuoneen kiikkustuolissa istuessa muun perheen työpäivä ei kuulostanut loppuvan koskaan.

Miksi istuin kiikkustuolissa?
Siksi, että koti oli turvapaikka jossa en oireillut. Ja siksi, että säännöllisen rytmin puuttuessa elämä muuttuu passiiviseksi. Passiivisuus lisää passiivisuutta ja tylsistymisen kierre on valmis. Sosiaalinen media oli yhteys ulkomaailmaan. Kirjat toivat päivään sisältöä.

Onneksi tuo kierre saatiin poikki oikeilla valinnoilla. Ulkomaan matkat vaativat eläkeläisen budjetissa isoja uhrauksia, mutta niin kauan kuin saan jostain ylijääviä euroja kaivettua, olen valmis sijoittamaan ne toipumiseen ja paremman hyvinvoinnin edistämiseen. Jääköön joku muu osa-alue vähemmälle.

Kierteen katkaisussa isoa roolia esittää myös työnantaja, joka oikeasti haluaa saada työntekijänsä takaisin työelämään. Ilman tuota tahtoa, luottamusta ja mahdollisuuden tarjoamista kuuden vuoden sairastamisen jälkeen, työelämään palaaminen olisi vesittynyt.

Pitkä sairaus polkee itsetunnon maanrakoon. Pettymykset toisensa jälkeen saavat uskomaan, että minusta ei oikeasti ole mihinkään. Vaatii myös itseltä kovaa halua ja tahtoa, että uskaltaa lähteä yrittämään miten työelämässä taas pärjää. Onneksi se tahto ei sammunut kokonaan vaikka en enää parin viime vuoden aikana uskonutkaan, että pääsisin koskaan enää töihin.

Olen ihan hurjan kiitollinen, että saan lähteä aamuisin töihin. Tämä tuntuu ihmeeltä. Työpaikalla minulla on ilmanputsari huoneessa eikä siellä ole mitään ylimääräistä ärsykkeiden aiheuttajaa. Huone pyritään pitämään mahdollisimman "nakuna".

Saan kirjoittaa työkseni. Aiheet vaihtelevat tutusta tuntemattomaan. Työ haastaa mukavasti. Siksi kai tänne kirjoittaminen ei ole ollut enää aktiivisesti mielessä.

Täysin oireettomana en työpaikalla pysy, mutta olen päättänyt, että siedän tietyt oireet kunhan ne ovat hallinnassa. Vaikeimpia on päivät, jolloin hajukuormaa tulee koko päivän. Voimakkaat hajusteet, pyykinpesuaineet ja tupakka lyövät elimistön lukkoon. Myös pakkaspäivät tuovat haasteita, kun rakennuksen iv-koneet kytkeytyvät puoliteholle.

Oireistani ja ominaisuuksistani huolimatta tilanteeni on ihan huippu. Viimeksi eilen huomasin hymyileväni itsekseni työpaikan käytävällä kävellessä ihan vain siksi, kun saan osallistua jonkun merkityksellisen asian tekemiseen. Vaikka välillä väsyttää niin, että tunnen katkeavani, siltikään en haluaisi vaihtaa vuoden takaiseen. Edelleen tarvitsen normaalia ihmistä enemmän lepoa, mutta se on vain hyväksyttävä ja elettävä arkea vähän pienemmin vaatimuksin.

Toki sen verran Thaimaan lämpö ja sademetsän hyvät vaikutukset polttelee, että talven pakkasjakson voisin viettää mielellään siellä. Ulkoillut olen nimittäin viimeksi marraskuussa. Keuhkot ei vaan kestä pakkasen raakuuksia. Onneksi nyt tuli edes muutaman päivän lauha jakso.

Säännöllinen arki ja rutiinit ovat parasta. Lisääntyvä valo tuo lisää iloa ja samalla se muistuttaa, että ihan kohta on taas lämmin. Nopeasti kuluvat päivät tuovat lämmön vieläkin nopeammin luokseni.

Arjen iloja jokaiselle! Uskotaan, että asiat järjestyvät ... joskus.

Ihmeiden aika - toipumista havaittavissa!

Olen toipumisen tiellä. Nyt uskallan sanoa sen ääneen. Olen tuntenut voimaantumista pitkin talvea, mutta siihen on ollut vaikea uskoa ja luottaa. Nyt tätä vähän parempaa kautta on jatkunut niin pitkään, että luottamus toipumiseen alkaa vallata ajatuksia. Tämä on ihmeellistä aikaa viiden todella vaikean sairausvuoden jälkeen.

Toipumista ovat edesauttaneet oma tahto, omat valinnat ja oma päämäärä. Tässä prosessissa on kylläkin tullut törmättyä jälleen niin tuttuun asiaan - luopumiseen. Ilman valintoja ja luopumisia en olisi näinkään hyvässä kunnossa. Asiantuntijalääkärit ja vertaiset ovat auttaneet löytämään konsteja, joiden avulla parempi tulevaisuus on mahdollista. Niihin on ollut kuitenkin  vaikea uskoa silloin, kun elämä ei ollut enää elämisen makuista. Valintojen tekeminen ja vanhasta pois luopuminen eivät ole onnistuneet mitenkään helposti. Muutoksen tekeminen vaatii voimia ja niitä minulla ei ollut minkään vertaa vielä syksyllä. Pakko on kuitenkin ajanut tekemään valintoja ja kokeilemaan uusia tuulia. En halunnut liukua kokonaan pois elävästä elämästä.

Mitä olen tehnyt? Mikä on muuttunut? Kemikaalikarsinta on ollut rajua. Entiset purnukkapaljoudet ovat historiaa. Omaan arkeeni kuuluu kemikaaleista enää saippuaton pesuneste, hammastahna, deodorantti, kasvovoide, ripsiväri ja kulmakynä. Nämä tuotteet ovat valikoituneet sen mukaan etten varmasti saa niistä mitään oireita. Kodin kemikaaleista käytössä on hajusteetomat pyykinpesuaine ja tiskiaine. Perhe huolehtii astianpesukoneen hajuustettomine aineineen, kun itse en kykene sitä tekemään. Kodin kemikaalit ovatkin olleet kaikkein hankalimmat vastukset ja olemme joutuneet tekemään kovan työn, että löytyi edes jotakin minkä siedän. Ruokailu on muuttunut mahdollisimman yksinkertaiseksi. Paluu vanhan ajan perinneruokiin on osoittautunut toimivaksi. Mahdollisimman vähän e-koodeja, maitotuotteita, vehnää, hiivaa ja sokeria. Silloin on hyvä olla. Muovipullot ja metallitölkit ovat myös terveyteni vihollisia.

Olen myös oppinut, että tarvitsen säännöllisesti aikoja, jolloin rakennusten kosteus- ja kemikaalihaitoista pitää päästä kokonaan eroon. Päivittäisessä ja viikottaisessa arjessa koti on turvapaikka. Juhlahetkiä ovat ne, kun saan viettää arkeni elimistölleni sopivimmassa ulkoilmassa. Kuukauden Thaimaan reissu oli minulle tavallista arkea, mutta elimistölle ylellistä juhlaa.

On vaikeaa ymmärtää miten keho voi toimia niin eri tavalla eri ympäristöissä. Sain pyöräillä, kävellä ja uida päivittäin. Tein asioita, jossa olen hyvä, jotka osaan ja jota rakastan. Kuntokuuri kantaa nyt myös täällä. Keho jaksaa kuljettaa minua päivittäin kävelylenkeillä ja sietää jopa muutaman asteen pakkaslukemia. Onneksi toipumisreissu oli jälleen kerran mahdollinen. Yksinkertaista sen järjestäminen ei ole, mutta kun tarvis vaatii, se on mahdollista, kun saa vain jotenkin kikkailtua finanssipuolen.

En ole valmis muutoksen kanssa. Edelleen tulee repsahteluja hyvinkin usein. Milloin aukeaa suupielet, milloin lähtee kielestä nahkat. Toisinaan kurkku "tukkiutuu", toisinaan kasvot lehahtavat tulipunaisiksi. Välillä korvakäytäviä kutittaa niin, että tekisi mieli raapia ne vereslihalle. Välillä taas iho haavautuu ja taipeet kutiavat. Ajoittain iskee se lamaava väsymys, joka pistää pään pökkeröön ja keikauttaa elämän ylösalaisin. Olen kuitenkin onnellinen, että löytyi tapoja millä tehdä olotilasta siedettävää. Repsahduksen jälkeen tiedän mikä on minulle se ura, jolle pitää palata. Etenkin ruokailun ja herkuttelun suhteen on vielä paljon paljon laadullisesti korjattavaa. Ja kun katsoo ympärysmittaa, määrällisesti korjattavaa on vielä enemmän! Olen kuitenkin miettinyt asian niin, että yli 40 vuotta tein asioita jollakin tavalla, nyt minulla on loppuelämä aikaa opetella tekemään jotakin toisin.

Toipuminen ja töihin paluu on nyt hyvässä vauhdissa. Mutta edelleen joudun etenemään hyvin pienin askelin. Oireet pompsahtelevat pintaan milloin missäkin, milloin mistäkin. Saatan väsyä todella nopeasti ja yllättäen. Olen yrittänyt saada tajuntani ymmärtämään, että loppuelämä tulee olemaan tällaista. Täysin tervettä päivää en varmaankaan enää ikinä näe. Kunhan elimistö pysyisi siinä kunnossa, että jaksaisin elää tavallista arkea vähän kevennettynä. Duracellpupuajat ovat olleet ja menneet. 🐰

Uskomatonta on, että valo alkoi näkyä, vaikka syvimmillä hetkillä sellainen oli täysin utopista ulkopuolisten hölinää. Onneksi valo näkyy nyt myös konkreettisesti. Kevät on uuden kasvun ja puhdistumisen aikaa. Uskon, että tämä vuodenaika on paras hetki myös voimaantumiselle.

Voimaantumisen myötä jaksan kohottaa taas peruskuntoa. Kesä on parasta aikaa siihen. Näin saan taas voimia lähteä kohtaamaan seuraavan talven, kaikkein hankalimman vuodenajan, haasteita.

Sairauden avaama ovi

Totutusta elämästä luopuminen on kriisi ja se tuo voimakkaita sekä monenlaisia tunteita. Sitä jotenkin kadottaa itsensä. Minulla ainakin meni vuosia ennen kuin aloin jollakin tavalla tulla taas tutuksi tähän uuteen minääni ja uuteen arkeeni. Edelleenkään en ole täysin sinut tilanteeni kanssa mutta sopeutuminen on hyvässä vauhdissa. Suuri merkitys on lähimpien ihmisten ymmärryksellä, tuella, rinnalla kulkemisella ja sietämisellä. He luovat perusturvallisuutta, kun itse on huojuvalla nuoralla.

On tervettä, että mieli järkkyy tässä sisäilmasairaan tivolissa. Lääkäreiltä vaaditaan entistä enemmän viisautta ja kaukonäköisyyttä mikä tuki/hoito on kenellekin parasta. Toivoisin, että masennuslääkitys ei ole aina ensimmäinen vaihtoehto siksi, että siinä aita on matalin ja sillä päästään "helposti potilaaseen kiinni".  Ihanteellinen tilanne olisi, että lääkäri todella pohtii vaihtoehtoja potilaan parhaaksi. Se vaatii lääkäriltä aikaa, tahtoa, viitseliäisyyttä ja sisäilmasairauden tuntemusta. Omalla kohdalla tällaiset kohtaamiset ovat olleet harvinaisia ylellisyyksiä. Jos mielialalääkitykseen päädytään, toivon totisesti, että lääkäri on silloin vastuullinen ja kertoo todella mitä lääkkeet ihmisen mieleen ja elimistöön vaikuttaa. Se on lääkärin velvollisuus ja potilaan oikeus. Olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että SSRI lääkkeet eivät ole leikin asia eikä niitä pidä määrätä kenelläkään kevein perustein ja ihan vain kokeilumielessä.

Oman lääkityksen purkamisen aloituksesta on nyt aikaa 8kk ja viimeisen pillerin murusen nielaisusta vajaa 5kk. Edelleen saan lieviä vieroitusoireita aika ajoin, mutta pääsääntöisesti elämä alkaa olla sivuoireista vapaa. Moni ystävä, joiden kanssa olen paljon tekemisissä, on sanonut, että ero esim. vuoden takaiseen olemukseeni on huikeasti kohentunut. Ja näin kyllä tunnen itsekin. Ajatukset, järki ja muisti ovat kirkastuneet ihan huikean paljon.

Toivon kovasti voimia teille, jotka taistelette siellä syvimmissä vesissä sisäilmasairauksien kanssa! Toivottavasti löydätte tilanteeseenne sopivia ratkaisuja ja niistä seuraavaa parempaa elämää.  ❤ Itselläni ei vielä syksylläkään ollut uskoa paremman elämän mahdollisuudesta, mutta nyt se on totta. Oireilen edelleen, mutta lievemmin kuin ennen. Oireet tulevat tällä hetkellä huonoista tiloista myöhemmin eivätkä räjähdä täysin käsiin. Toipumisaikakin on ollut viime aikoina lyhyempi kuin aiemmin. Tunnen, että olen niiltä osin paremmassa kuosissa.

Ei ole kauan, kun väitin, että sairaudestani ei ole seurannut yhtään mitään hyvää. Kaikki vuodesta 2012 saakka on ollut pelkkää menetystä. Ihan vasta olen tajunnut, että ilman sairastumista en olisi löytänyt mm. Oriflame yhteisöä. Entisessä elämässä minulla ei olisi koskaan ollut aikaa perehtyä sellaiseen. Nyt minulle on kuitenkin selvinnyt, että yksi yksinäisten päivien sisällön tuoja on ollut se pieni panos, mitä olen oriflamelaisena touhuillut. Omasta pienestä tiimistä ja asiakkaista huolehtiminen on tuonut järkevää tekemistä, jota olen voinut tehdä kotoa pitäen. Onneksi nykyään on parjatut somet ja muut sähköiset viestimet. Ne ovat luoneet minulle kanavan ulkomaailmaan, kun arkisin kyhjötän päivät pitkät kotona.

Toki olen jonkin verran osallistunut  terveyttäni uhmaten myös Oriflamen järjestämiin tapahtumiin ja seminaareihin. Oireitahan sieltä on aina kotiin tuomisina, mutta se pääoma, minkä nuista päivistä saan mukaani, on sitä minkä takia kannattaa jaksaa sinnitellä ja ottaa sitten lepona takaisin muutamana päivänä tai jopa viikkona. Nykyään järjestelen ja ennakoin niin, että kun osallistun johonkin pystyn sitten elpaisemaan riittävästi reissuilun jälkeen.

Viikonlopun Oriflamen seminaarissa sain taas tuntea miten huikea se yhteisö on! Ei tarvitse katua, että lähdin hommaan mukaan vajaa kolme vuotta sitten. Olen saanut Oriflamelta koulutusta, uusia taitoja ja näkemyksiä, ystäviä sekä vähän taskurahaa mikä on todella tervetullut eläkeläisen pussiin. Lisäksi olen saanut hyödyntää perus ammattitaitoani tässä harrastuksessa. Mikä parasta, saan tehdä tätä harrastusta omaan tahtiin ja oman voinnin mukaan. Toki terveenä ollessa tulokset olisivat varmasti paljon paremmat, mutta onneksi olen tajunnut, että kilpaura katkesi kohdallani v. 2012 lajissa kuin lajissa. Jos törmäät näihin hästägeihin somessa, ne tarkoittavat minun Oriflame touhuiluja: #wellnessillnesmama #riikkulinoriflame #rof

Nykyään yritän muistuttaa itselleni, että vain tämä hetki merkitsee ja ihmisen tärkein tehtävä on ravita ja liikuttaa itseään. Haaveilen ja unelmoin, koska niissä on väistämättä positiivinen vire tulevaisuuteen ja aktiivisesti niitä ajattelemalla saatan jopa toimia tietoisesti tai vahingossa niin, että haaveilut  toteutuvat joskus. Viikon verran olemme saaneet nauttia auringosta ja valosta. Jälleen kerran on ollut ihmeellistä huomata miten voimaannuttava vaikutus valolla on. Minä ainakin olen puhtaasti valon lapsi. Odotan malttamattomana kevään ääniä ja vehreyttä.