Pieni selviytymistarina

Kuusi vuotta sitten elämä oli taitepisteessä. Silloin en tiennyt tulenko koskaan selviämään sisäilma-/monikemikaalihelvetistä. Asuntona tämä naapurista lainassa ollut teltta, unta 16 h/vrk, työhön en voinut mennä, harrastuksiin en kyennyt, toimeentuloa ei ollut. Elettiin pelkästään miehen palkalla, mutta menot eivät pienentyneet yhtään.

Perhe kävi kylässä luonani tuolla mun pesässä. Ruokailut hoituivat niin, että isäntä toi lautasella annoksen mulle pihalle. Jokainen hetki tuntui olevan taistelua hengissä pysymisessä. Ne hetket kun olin hereillä, vietin terassilla toppatakki päällä, ystäviltä lainassa olleen rehunsulatussäteilylämmittimen alla ja mietin:"Tässäkö on mun elämä!?".

Pitkä, yksinäinen matka, paljon kyyneleitä ja perkeleitä, nöyryyttä, luopumista, alistumista ja kysymyksiä, mutta ei yhtään vastausta. Sisuttelua, taistelua, periksiantamattomuutta. Yhteiskunnalta ymmärtämättömyyttä, mutta onneksi läheisiltä ja oikeilta ystäviltä sietämistä, hyväksymistä ja tukemista.

Tarpeeksi aikaa, kemikaalitonta elämää ja puhdasta ilmaa! Kuusi vuotta kesti ennen kuin elimistö alkoi taas sietää edes pieniä määriä epäpuhtauksia ja kemikaaleja. En olisi ikinä uskonut, että saan lähes normaalin elämän takaisin. Mutta tässä sitä ollaan! Takaisin oravanpyörässä.

Ensimmäiset 40 vuotta olin täysin eri ihminen kuin mitä tänään olen. Tervettä minusta ei enää tule, mutta päivittäisessä arjessa selviytyvä tuli. Nyt on menossa matka, jossa pitää opetella elämään uuden minäni kanssa ja toivoa, että elimistöni kestää.

#yksiniistä

Otan haasteen vastaan ja kerron, kun olen #yksiniistä.

Olen yksi niistä,
- joka menetti terveyden, työn, elämäntavan ja harrastukset.
- jota useimmat lääkärit dissasivat, halveksivat ja myllyttivät. Mutta enää he  eivät sitä pysty minulle tekemään. Olen alkanut puolustaa itseäni ja pystyn haastamaan tiedoillani heitä ja heidän luulojaan.
- jolle arki ei ole enää itsestäänselvää ja varautuminen sekä ennaltaehkäisy kuuluu päivittäiseen elämään.
- jonka oikeuksiin ei enää kuulu puhdas hengitysilma.
- joka sisuttelee eikä aio katketa vaikka kuinka taipuu.

Edelleen koen suurimpana menetyksenä elämäntavan menetyksen. Se kaihertaa mieltä päivittäin. Aktiivinen liikunta oli yhtä kuin minä - se oli työni ja harrastukseni. Menetin sairastumiseni myötä kyvyn rasittaa elimistöäni. Pienikin rasitus puristaa keuhkot rusinaksi, tekee lihakset lyijyn raskaaksi, aiheuttaa niveliin juilimista ja jomotusta. On tyydyttävä vain köpöttelyyn. Se ei tunnu olevan riittävää pääni hyvinvoinnille eikä sillä tienata elantoa. Elämäntapaani kuului myös luonto. Se aiheuttaa nykyään suuria haasteita. Milloin ärsykkeenä on terpeenit, homeet, siitepölyt tai hajut ja milloin taas kylmä kosteus tai kuiva pakkanen. On arjen luksusta, kun pääsen metsään!

Viisi vuotta olen yrittänyt hyväksyä lempeämpää otetta kroppaani, mutta kun ei! Haluaisin aina vaan takaisin lenkkipoluille, suksiladuille, pelikentille ja metsästysmaille. Tahtoa on, mutta kykyä ei. Tämä on vaikea yhtälö.

Uusi harrastukseni jooga, antaa onneksi haastetta maailman notkeimmalle rautakangelle, mutta nyt tuli stoppi siihenkin. Sain harmikseni massiivisen astmakohtauksen viimeisimmällä tunnilla kolmisen viikkoa sitten epäpuhtaan sisäilman takia. Joogaohjaajani on huikean ymmärtäväinen ja on saanut nyt  järjestettyä meille uudet tilat. Viikon päästä pääsen taas haastamaan kroppaani ja pakottamaan jäykistyneitä niveliä entisille liikeradoille. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa, vaikka koko homma alkaakin taas ihan alusta pitkän tauon takia. En nimittäin osaa vielä joogata itsenäisesti. On se sen verran kimuranttista.

Onneksi minulla on vielä silmät (monesti tikkuja täynnä) ja korvat (särkee/pakottaa aina huonoissa tiloissa ja valuvat öisin märkää), joilla seurata toisten osallistumista kilpaurheiluun. Kisakatsomossa on aina tunnelmaa ja siellä voi viihdyttää itseään erilaisilla ajatusleikeillä esim. lyömällä mielikuvituksissa vetoa voittajista. Silloin kun omatekemät ovat kentällä, jännitys on paljon kamalampaa kuin omina urheiluaikoina, omissa kisasuorituksissa. Kyllähän sitä jonkunlaisia endorfiinejä taitaa saada liikkeelle tällaisillakin sykkeen nousuilla.

Maksan erilaisiin tapahtumiin osallistumisista hintaa aina jälkeenpäin, mutta teen näitä valintoja siitäkin huolimatta tietoisesti. Tälläkin hetkellä sairastan kunnon räkätautia. Maksan hintaa kuopuksen lentopalloleiristä, Levin pujottelun maailman cupin avauksesta ja pikkutyttöjen lentopalloturnauksesta. Jotkut tykkää juopotella vaikka tuleekin krapula. Minä tykkään katsoa kisoja ja turnauksia vaikka tuleekin krapula.