Kohdallani tunnit katoavat normaalin ihmisen perusarkeen, josta vain haaveilin joku aika sitten. Olen todella kiitollinen, että näin tapahtuu, sillä tämä tarkoittaa että toipuminen on edennyt uskomattoman hyvin.
Vuosi sitten pakkasin matkalaukkua jokavuotiselle toipumislomalle Thaimaahan. Nyt pakkasin laukun, istuin autoon ja suuntaan junnujen lentisturnaukseen. Sama toistuu huomenna ja joka ikinen lauantai ja sunnuntai.
Maanantaista perjantaihin pakkaan laukkuni ja suuntaan työpaikalle. Kyllä, ihan jokaisena viikonpäivänä poistun kotoa ja kohtaan ulkopuoliset kemikaalit, voc-yhdisteet ja myrkylliset homeitiöt.
Miten? Koska mä voin!
Miten? En todellakaan tiedä!
Vuosi sitten olin ihan hirveässä kunnossa. Kaikki tuntui vievän vointia huonommaksi - pakokaasut, polttoaineet, hajusteet, pesuaineet, homeen hajut, tupakan haju ym. epämääräinen ärsyke. Vain puhdas ympäristö kelpasi.
Vuosi sitten kuukausi Thaimaassa oli ensimmäinen pitkä jakso viiteen vuoteen oireetonta aikaa. Lämmin kevät, alkukesän Suomen kylmä jakso Kroatiassa, huippuhyvä ja mahtava Suomen kesä pitkitettynä syksyllä Bulgarian lämmöllä.
Mahdollisimman vähän ärsyttäviä ympäristöjä ja mahdollisimman paljon puhdasta ruokaa. Säännöllisesti omalle huonolle kunnolle sopivaa perusliikuntaa. Ja kas kummaa, pahimpien oireiden kirjo karsiutui pois.
Toipuminen eteni niin hurjaa vauhtia ja lupaavasti, että uskalsin alkaa juttelemaan työnantajalle paluusta 100% työhön. Työterveyshuollon, henkilöstöhallinnon, useiden esimiesten ja lähiesimiehen kanssa käytyjen neuvottelujen ja suunnitelmien jälkeen Kuhmon kaupunki halusi tarjota minulle mahdollisuuden palata takaisin täysipäiväisesti työelämään.
Entiseen työhön terveysliikunnanohjaajaksi minusta ei ole työn fyysisten vaatimusten vuoksi, joten työnantaja räätälöi poikkihallinnollisen työtehtävän. Näin saatiin useiden toimialojen työtehtäviä yhdistämällä täysipäiväinen toimistotyöaika.
Olen siis marraskuusta lähtien yrittänyt pysyä ajan mukana, mutta kyllä on todettava, että aika on nopeampi minua. On ihan hurjaa huomata miten normaalissa arjessa, töissä käydessä, 8 tuntia hurahtaa tuosta nuin vain. Vuosi sitten olohuoneen kiikkustuolissa istuessa muun perheen työpäivä ei kuulostanut loppuvan koskaan.
Miksi istuin kiikkustuolissa?
Siksi, että koti oli turvapaikka jossa en oireillut. Ja siksi, että säännöllisen rytmin puuttuessa elämä muuttuu passiiviseksi. Passiivisuus lisää passiivisuutta ja tylsistymisen kierre on valmis. Sosiaalinen media oli yhteys ulkomaailmaan. Kirjat toivat päivään sisältöä.
Onneksi tuo kierre saatiin poikki oikeilla valinnoilla. Ulkomaan matkat vaativat eläkeläisen budjetissa isoja uhrauksia, mutta niin kauan kuin saan jostain ylijääviä euroja kaivettua, olen valmis sijoittamaan ne toipumiseen ja paremman hyvinvoinnin edistämiseen. Jääköön joku muu osa-alue vähemmälle.
Kierteen katkaisussa isoa roolia esittää myös työnantaja, joka oikeasti haluaa saada työntekijänsä takaisin työelämään. Ilman tuota tahtoa, luottamusta ja mahdollisuuden tarjoamista kuuden vuoden sairastamisen jälkeen, työelämään palaaminen olisi vesittynyt.
Pitkä sairaus polkee itsetunnon maanrakoon. Pettymykset toisensa jälkeen saavat uskomaan, että minusta ei oikeasti ole mihinkään. Vaatii myös itseltä kovaa halua ja tahtoa, että uskaltaa lähteä yrittämään miten työelämässä taas pärjää. Onneksi se tahto ei sammunut kokonaan vaikka en enää parin viime vuoden aikana uskonutkaan, että pääsisin koskaan enää töihin.
Olen ihan hurjan kiitollinen, että saan lähteä aamuisin töihin. Tämä tuntuu ihmeeltä. Työpaikalla minulla on ilmanputsari huoneessa eikä siellä ole mitään ylimääräistä ärsykkeiden aiheuttajaa. Huone pyritään pitämään mahdollisimman "nakuna".
Saan kirjoittaa työkseni. Aiheet vaihtelevat tutusta tuntemattomaan. Työ haastaa mukavasti. Siksi kai tänne kirjoittaminen ei ole ollut enää aktiivisesti mielessä.
Täysin oireettomana en työpaikalla pysy, mutta olen päättänyt, että siedän tietyt oireet kunhan ne ovat hallinnassa. Vaikeimpia on päivät, jolloin hajukuormaa tulee koko päivän. Voimakkaat hajusteet, pyykinpesuaineet ja tupakka lyövät elimistön lukkoon. Myös pakkaspäivät tuovat haasteita, kun rakennuksen iv-koneet kytkeytyvät puoliteholle.
Oireistani ja ominaisuuksistani huolimatta tilanteeni on ihan huippu. Viimeksi eilen huomasin hymyileväni itsekseni työpaikan käytävällä kävellessä ihan vain siksi, kun saan osallistua jonkun merkityksellisen asian tekemiseen. Vaikka välillä väsyttää niin, että tunnen katkeavani, siltikään en haluaisi vaihtaa vuoden takaiseen. Edelleen tarvitsen normaalia ihmistä enemmän lepoa, mutta se on vain hyväksyttävä ja elettävä arkea vähän pienemmin vaatimuksin.
Toki sen verran Thaimaan lämpö ja sademetsän hyvät vaikutukset polttelee, että talven pakkasjakson voisin viettää mielellään siellä. Ulkoillut olen nimittäin viimeksi marraskuussa. Keuhkot ei vaan kestä pakkasen raakuuksia. Onneksi nyt tuli edes muutaman päivän lauha jakso.
Säännöllinen arki ja rutiinit ovat parasta. Lisääntyvä valo tuo lisää iloa ja samalla se muistuttaa, että ihan kohta on taas lämmin. Nopeasti kuluvat päivät tuovat lämmön vieläkin nopeammin luokseni.
Arjen iloja jokaiselle! Uskotaan, että asiat järjestyvät ... joskus.
