Laillinen ihmiskoe

Ihan ensin haluan esitellä lukijoilleni meidän uuden, suloisen ja sydämellisen perheenjäsenen, Semi-vauvan, joka on aito karjalankarhukoira-paimenkoira-itäsiperianlaika-mix. Ikää Semillä on nyt täydet 10 vkoa. Koko perhe karvakavereita myöten on ottanut sen avosylin laumaamme kuin myös Semi on asettunut oikein hyvin taloksi.

Mietin tässä tämän viikon päätteeksi sitä ihmettä, kun limbiselle järjestelmälle juttelemalla voi parantua home- ja kosteussairauksista. Kuuleman mukaan! Näin julistaa jopa valtakunnan ykkösmedia. Tämähän on nyt kuuminta hottia myös meidän sisäilmasairaiden keskusteluissa. Pakkohan sitä on olla trendikäs ja pohtia asiaa myös omasta näkökulmasta.

Psychenet.word -Aivot ja mieli- määrittelee limbisen järjestelmän näin: ”Limbinen järjestelmä on aivoalueiden joukko, joka osallistuu mm. autonomisten toimintojen, motivaation ja tunteiden säätelyyn sekä yhdistää erilaisia tunnetiloja muistiin tallentuneisiin fyysisiin tuntemuksiin. Limbiseen järjestelmään kuuluu suuri määrä aivokuorialueita ja aivokuoren alla sijaitsevia rakenteita. Limbisen alueen kortikaalinen osa muodostuu ulommasta ja sisemmästä kehästä. Kehiin liittyy aivokuoren alaisia tumakeryhmiä kuten hippokampus.”

Siis tämän uusimman kanadalaisen DNRS-menetelmän avulla (DVD hinta 270 USD), kun juttelee esim. puoli vuotta päivittäin noin 10 min limbiselle järjestelmälle ja uskottelee sille esim. ”En pelkää kohdata tilaa, jossa sairastuin. Voin mennä sinne ja elää normaalia elämää.”, niin hupsista pussiin, olen parantunut, olen terve, voin elää kuten ennenkin.

Sitä vaan ihmettelen, että olen se hullu, joka en suostu eristäytymään, kun elämä on ihanaa ja haluan osallistua siihen muutenkin kuin kotona maatumalla. Eli käyn paljon uusissa, ennen käymättömissä paikoissa. En siis pelkää mennä minnekään, koska lähtökohtaisesti ajattelen, että sairaat rakennukset ovat harvemmassa kuin terveet. Siltikin saan hurjia oireita joissakin uusissa tilatuttavuuksissa vaikka niissä ei välttämättä edes haise miltään enkä edes muista, että minun pitäisi oireilla. Toisten rakennusten kanssa pärjään jotenkin ja jotkut ovat todellisia helmiä. Miten voisin opetella pois jostakin mitä en edes tiedä mistä pitäisi opetella pois?

Toinen seikka: oppilaalle tuotiin (jonkun Viisaan idea!) vanhasta saastuneesta koulusta pulpetti luokkatilaan, kun oli vähän pulpettipula. Kukaan ei tiennyt mistä pulpetti roudattiin. Mutta tämä herkistynyt oppilas sai vakavat oireet. Selvityksen myötä pulpetin alkuperä paljastui. Miten tämäkin oppilas opettelee pois jostakin, mitä hän ei tiedä. Hän vain reagoi.

Ja entäs ne lukemattomat vauvat ja kotieläimet, jotka ovat kroonisesti sairaita oleskeltuaan liian monta vuotta kosteusvaurioisissa kodeissa. Ovatko hekin pelkureita? Vai onko heidätkin sairastuttanut hysteeriset naiset/äidit, jotka vouhkaavat turhaan asioista, joita ei oikeasti ole edes olemassa?!

Tuntuu kaikki tämä "hörhöily" henkimaailman hommilta, jotka eivät meille valitettavasti apua tuo. Itse olen kokeillut joogat, rentoutukset, mindfullnessit, Rosen terapiat, vyöhyketerapiat, akupunktiot, Voice massaget, omt-fysioterapiat (johon muuten uskon täysillä, kun olen itse saanut siihen koulutusta ja apua tules-vaivoihin), ääni terapiat, taideterapiat, psykofyysiset terapiat, kelan kuntoutukset, psykoterapiat, gluteenittomat, sokerittomat. Van kun ei auta niin ei auta! Eurot on kyllä olleet jonossa kulkemassa minun pienestä eläkepussista jonkun muun pussiin. Osan kokeiluista on jopa ystävät ❤ kustantaneet, kun tietävät ainaisen rahapulani.

Kognitiivisesta terapiasta kieltäydyin, kun olisin joutunut ajamaan 1-2x/vko 220km/kerta terapiaan pääsyn takia. Sitäkin harkitsin kuukauden, mutta lopulta löin liinat kiinni.

Lääkehoidoista on kokeiltu ainakin yhtä pitkä lista kuin nuita yllä mainittuja terapioita. Vain Innovair Nexthaler -astmalääkkeestä olen saanut osittain avun. Eikä ole halpaa tuo turhien lääkkeidenkään kokeilu. Ja mitä ne ovat tehneet minulle: turvottaneet, lihottaneet, passivoineet, turruttaneet, valvottaneet, unettaneet, hikoiluttaneet, kusettaneet, pyörryttäneet, yököttäneet… Mutta apua ne eivät ole tuoneet.

On tässä kokeiltu! Ja avoimena oltu. Mielestäni olen ottanut vastaan kaiken mitä on tarjottu. Paitsi sähköhoidosta kieltäydyin jyrkästi, kun sitäkin tarjottiin erään psykiatrin toimesta. Se se vasta käsittämätön veto olikin. Miettikää! Hullulle akalle Voltit kehiin, kun ei lääkkeet ja terapiat vielä tarpeeksi tainnuta. Ei kun vain tuo saakelin muori tuossa päristelee!

Mielestäni olen ollut ihmiskokeessa. Turhassa sellaisessa. Eläinkokeita ihmiset pitävät epäeettisinä ja jopa vihaavat sellaista rääkkäystä. Mutta kukaan ei kiellä leikkimästä ihmisellä.
Liekö sitten minun uskosta jäänyt kiinni ettei akateemisesti lahjakkaiden huippuyksilöiden ihmiskokeet ole tuoneet tulosta. Vai todellista pöljyyttäkö on, kun ei luulotaudista parane.

Anteeksi hurja tilitys, mutta alan olla caput näiden kokeilujen kanssa. Kaikesta huolimatta ja siitä johtuen ilmoittauduin taas ohjattuun joogaan. Maanantaina aloitan Rentojoogan. Ajattelin, että voin mennä sinne, koska se on tiloissa, joissa en ole koskaan ennen käynyt ja taso on varmaan juuri sopiva tällaiselle jäykälle, huonokuntoiselle ja huonohenkiselle sohvaperunalle. Toivon todella, että saisin ikioman kehoon kohdistuvan harrastuksen moneen monituiseen vuoteen. Olisihan se päällekin terapiaa. Päälle, joka ehti ymmärtää kehon säännöllistä kuritusta 40-vuotta ja joka loppui kuin seinään. Pää raukka seilaa orpona ulapalla edelleen. Ja entisten lihasten paikat roikkuu nahkojen ja ihrojen mukana maan vetovoimaa nöyrästi kunnioittaen.

Ja meinaanpa jatkaa Oriflamen parissakin, jos ei muiden niin ainakin omaksi iloksi ja hyvinvoinniksi. Wellness-tuotteiden ja ympärillä olevien uskomattoman energisten naisten avulla olen saanut jaksamista, voimia ja vitamiineja päiviini. Se kun tuo ruokahalukin on välillä mitä on. Onneksi proteiinipitoiset välipalat ja vitamiinirikkaat lisäravinteet tuovat extraa toisinaan niin köyhään päivän ravitsemukseen. Tätä hyvää kokemusta  olisin valmis jakamaan muillekin, jos vain on halukkaita ottamaan hyvinvointitietoutta vastaan.

Toisinaan menee mikä ruoka vaan alas. Toisinaan vain nesteet ja toisinaan nesteet ovat viemässä hengen kuten eilen, kun vedin ensin mustikkamehut väärään henkeen ja kun selvisin siitä niin seuraavalla nielaisulla kramppasi kurkun, joka vei äänen ja tänään ei sitten pää olekaan kääntynyt kuin runko-ohkauksella. Miksi näin? No siksi, että kävin luonnossa kävelyllä ja poimin marjoja. Se on liikaa se!

Tässä yhteydessä tulee nyt myös tausta bloginimelleni. Aluksi olin vain Wellnessillnessmama, mutta kun nykyisin kaikkea elämääni ohjaa kosteussairaus HOME oli pakko laittaa väliin. Siitä siis Wellnesshomeillnessmama. Kannan tätä nimeä aristelematta. Oman jaksamisen kannalta on paras, kun ympäristö tietää mikä olen. Varsinkin silloin, kun olen oikein huonona.

Ja kaikesta huolimatta naurattaa sydämen pohjasta niinä hetkinä kun on hyvä olla! Kuten esimerkiksi viime viikonloppuna, kun olimme koko perhe yhdessä nuorimmaisen lentopallon Alue SM-kisoissa. Ei haitannut nenäverenvuoto, keuhkokipu, yskä, päänsärky, silmien kirvely eikä lihasten muuttuminen pelliksi. Nehän olivat vain fyysisiä oireita. Nuppi voi oikein hyvin.

Nyt rysähti!

Nyt on pakko kertoa! On mennytkin monta viikkoa etten ole kokenut mitään aihetta sellaiseksi, että osaisin vääntää niistä kirjoitusta vaikka ajatuksia onkin sinkoillut monenlaisia.

Istun täällä kotipihan terassilla T-paidassa, ihanassa auringonpaisteessa. Ruska alkaa ottaa otteeseensa lehtivihreän. Joutsenet  lentävät auroissa omaa reittiään pihamme yli, niin kuin joka syksy vuodesta toiseen. Aina ne jättävät jälkeensä haikeuden heiheitä huudellessaan. Koirien kanssa yhdessä kunnioitamme uljaiden aurojen ylilentoa hiljaisina, katseet taivaalle kohotettuina.

Samaan aikaan olen ihan ällikällä lyöty. Olin Kevan vaatimuksesta työterveyshuollossa, yhdessä työnantajan edustajiien kanssa, kolmikanta neuvottelussa. Siellä ei kauan nokka tuhissut vaikka ääni ehtikin karata. Työterveyshoitaja esitti etätyötä kotoa pitäen ja esimies nappasi siihen kiinni. Työnantajalla on nyt kuukauden verran aikaa selvittää mitä töitä he pystyvät minulle järjestämään kotiin, millaisen laitteiston etätoimisto tarvitsee ja milloin aloitan. Tarkoitus on aloittaa osa-aikaisesti eläkkeen rinnalla ja myöhemmin ehkä kokopäiväisesti. Oli puhetta, että tekisin työt minun päiväni parhaina hetkinä, ei siis pakolliseen virka-aikaan sidottuna.

Pää on ihan sekaisin näistä nopeista käänteistä. Viisi vuotta on jaapailtu niin ettei mitään ole tapahtunut. Tammikuusta 2013 asti olen ollut pois työstäni.  Kuntoutustukea on nyt jatkettu 31.8.2019 saakka. Olen kokenut turhautumista ja kyynisyyttä jatkuvan paikallaan polkemisen takia. Ja nyt yhtäkkiä olenkin menossa töihin!

Olen ihan pyörryksissä. 😃 Ajatukset eivät meinaa jäsentyä millään. On kuin iso siilimäinen pallo pyörisi mykkyrää aivolohkosta toiseen kimpoillen ja luisesta kallosta vauhtia ottaen. En saa otetta. Mitä tästä pitää nyt ajatella?

Sen verran olen ymmärtänyt, että töiden aloitus on muutos. Se tarkoittaa, että joudun entistä enemmän varjelemaan hyvinvointiani sekä välttämään paikkoja ja tilanteita mistä saan oireita. Muuten en jaksa tehdä enkä keskittyä työhöni. Se tarkoittaa myös muutosta työnkuvaani, joka oli ennen suurimmalta osin ihmisten kanssa olemista ja tekemistä. Nyt paras työkaverini tulee olemaan läppäri. Toivon kovasti ettei sähköyliherkkyyteni enää pahene tästä vaikeammaksi.

Suurin osa työtehtävistäni tulee muuttumaan. Ennen olin puhetyöläinen. Tulevaisuudessa hiljainen puurtaja. Musiikin, biittien, jumppaohjelmien, viikko- ja vuosisuunnitelmien, esityslistojen ja pöytäkirjojen tilalle tullennee koko joukko uusia tietokoneohjelmia ja käyttöjärjestelmiä, joista minulla ei ole hajuakaan. Ei minulla myöskään ole hajua, miten työn tekeminen on muuttunut viidessä vuodessa. Vai onko mitenkään?

Hyvänen aika mihin olenkaan menossa?!
Olen odottanut töihin paluuta koko sairauteni ajan. Olen hiljaa toivonut, että tulee joku keino, minkä avulla saan takaisin arkirutiinit ja toimeentulon. Olen odottanut pääseväni takaisin TYÖyhteisöön. Vaikka tekisin työtä yksin, uskon, että minulle syntyisi tunne kuuluvani osaksi työpaikkamme henkilöstöä. Nykytekniikalla yhteydenpito työkavereihin ja sidosryhmiin tulee tuskin ongelmaksi.

Kuvittelin töihin paluun prosessiksi. Hitaasti muodostuvaksi suunnitelmaksi, joka rakentuu pala palalta. Mutta ei, tämähän rysähti - PAM! Naurattaa! Hykerryttää! Pelottaa! Epäilyttää!

Eihän tällainen muutos minulle uutta ole. Kaikkihan minun elämässä on tapahtunut rysähtämällä. Paitsi naimisiinmeno! 😂 Sitä mietittiin lähes 10-vuotta. Voi olla, että minun persoona tarvitseekin rysäyksiä, muuten ei valmistuisi mitään. Nimittäin mikään ei ole koskaan tarpeeksi valmis, aina voi parantaa. Tämän vuoksi olen oikein hyvä ystävä myös deadlinen kanssa. Valmista tulee, kun on pakko.

Viimeinen rysäys, ennen siis tätä työrysäystä, oli meidän uuden perheenjäsenen hankkiminen. Isäntä on potenut "vauvakuumetta" ainakin vuoden. Viime syksy oli maailman tyhmintä hirvenmehtuun kannalta, kun ei ollut omaa hirvikoiraa. Kaksi viikkoa sitten tiistaina hän sattui huomaamaan ilmoituksen pennusta, jossa on karhukoiraa, paimenkoiraa ja laikaa. Jätin hakemuksen, että olisimme valmiit antamaan pennulle kodin ja parin tunnin päästä hakemuksen jättämisestä rysähti. Olimme tulleet valituiksi koiravauvan uudeksi laumaksi.

Viikko sitten tämä suloisuus, Semi, kotiutui meille. Semi on sekä luonteellaan että olemuksellaan valloittanut koko perheen puolelleen. Jopa meidän lellarin, Hipun. Nyt vain toivomme riittävää riistaviettiä ja runsaasti hirvikosketuksia. Luokse tulo ja istuminen käskystä onnistuvat jo mainiosti. Voinkin tässä yhteydessä ilmoittaa, että vauva-arki sujuu perheessämme loistavasti! 😊

Jos joku ihmettelee, mihin yllä olevat kuvat liittyvät, vastaus on: "Minun arkipäiviin!".
Toivotan sinulle, lukijani, oikein kauniita ja kuulaita syysruskan päiviä. Katso miten kaunista on tässä ja nyt!