Toipumisen kautta arkielämään

Minne aika katoaa? Miten kuukaudet, viikot ja päivät kulkevat niin paljon hurjemmalla vauhdilla kuin vuosi sitten, viisi vuotta sitten?

Kohdallani tunnit katoavat normaalin ihmisen perusarkeen, josta vain haaveilin joku aika sitten. Olen todella kiitollinen, että näin tapahtuu, sillä tämä tarkoittaa että toipuminen on edennyt uskomattoman hyvin.

Vuosi sitten pakkasin matkalaukkua jokavuotiselle toipumislomalle Thaimaahan. Nyt pakkasin laukun, istuin autoon ja suuntaan junnujen lentisturnaukseen. Sama toistuu huomenna ja joka ikinen lauantai ja sunnuntai.

Maanantaista perjantaihin pakkaan laukkuni ja suuntaan työpaikalle. Kyllä, ihan jokaisena viikonpäivänä poistun kotoa ja kohtaan ulkopuoliset kemikaalit, voc-yhdisteet ja myrkylliset homeitiöt.

Miten? Koska mä voin!
Miten? En todellakaan tiedä!

Vuosi sitten olin ihan hirveässä kunnossa. Kaikki tuntui vievän vointia huonommaksi - pakokaasut, polttoaineet, hajusteet, pesuaineet, homeen hajut, tupakan haju ym. epämääräinen ärsyke. Vain puhdas ympäristö kelpasi.

Vuosi sitten kuukausi Thaimaassa oli ensimmäinen pitkä jakso viiteen vuoteen oireetonta aikaa. Lämmin kevät, alkukesän Suomen kylmä jakso Kroatiassa, huippuhyvä ja mahtava Suomen kesä pitkitettynä syksyllä Bulgarian lämmöllä.

Mahdollisimman vähän ärsyttäviä ympäristöjä ja mahdollisimman paljon puhdasta ruokaa. Säännöllisesti omalle huonolle kunnolle sopivaa perusliikuntaa. Ja kas kummaa, pahimpien oireiden kirjo karsiutui pois.

Toipuminen eteni niin hurjaa vauhtia ja lupaavasti, että uskalsin alkaa juttelemaan työnantajalle paluusta 100% työhön. Työterveyshuollon, henkilöstöhallinnon, useiden esimiesten ja lähiesimiehen kanssa käytyjen neuvottelujen ja suunnitelmien jälkeen Kuhmon kaupunki halusi tarjota minulle mahdollisuuden palata takaisin täysipäiväisesti työelämään.

Entiseen työhön terveysliikunnanohjaajaksi minusta ei ole työn fyysisten vaatimusten vuoksi, joten työnantaja räätälöi poikkihallinnollisen työtehtävän. Näin saatiin useiden toimialojen työtehtäviä yhdistämällä täysipäiväinen toimistotyöaika.

Olen siis marraskuusta lähtien yrittänyt pysyä ajan mukana, mutta kyllä on todettava, että aika on nopeampi minua. On ihan hurjaa huomata miten normaalissa arjessa, töissä käydessä, 8 tuntia hurahtaa tuosta nuin vain. Vuosi sitten olohuoneen kiikkustuolissa istuessa muun perheen työpäivä ei kuulostanut loppuvan koskaan.

Miksi istuin kiikkustuolissa?
Siksi, että koti oli turvapaikka jossa en oireillut. Ja siksi, että säännöllisen rytmin puuttuessa elämä muuttuu passiiviseksi. Passiivisuus lisää passiivisuutta ja tylsistymisen kierre on valmis. Sosiaalinen media oli yhteys ulkomaailmaan. Kirjat toivat päivään sisältöä.

Onneksi tuo kierre saatiin poikki oikeilla valinnoilla. Ulkomaan matkat vaativat eläkeläisen budjetissa isoja uhrauksia, mutta niin kauan kuin saan jostain ylijääviä euroja kaivettua, olen valmis sijoittamaan ne toipumiseen ja paremman hyvinvoinnin edistämiseen. Jääköön joku muu osa-alue vähemmälle.

Kierteen katkaisussa isoa roolia esittää myös työnantaja, joka oikeasti haluaa saada työntekijänsä takaisin työelämään. Ilman tuota tahtoa, luottamusta ja mahdollisuuden tarjoamista kuuden vuoden sairastamisen jälkeen, työelämään palaaminen olisi vesittynyt.

Pitkä sairaus polkee itsetunnon maanrakoon. Pettymykset toisensa jälkeen saavat uskomaan, että minusta ei oikeasti ole mihinkään. Vaatii myös itseltä kovaa halua ja tahtoa, että uskaltaa lähteä yrittämään miten työelämässä taas pärjää. Onneksi se tahto ei sammunut kokonaan vaikka en enää parin viime vuoden aikana uskonutkaan, että pääsisin koskaan enää töihin.

Olen ihan hurjan kiitollinen, että saan lähteä aamuisin töihin. Tämä tuntuu ihmeeltä. Työpaikalla minulla on ilmanputsari huoneessa eikä siellä ole mitään ylimääräistä ärsykkeiden aiheuttajaa. Huone pyritään pitämään mahdollisimman "nakuna".

Saan kirjoittaa työkseni. Aiheet vaihtelevat tutusta tuntemattomaan. Työ haastaa mukavasti. Siksi kai tänne kirjoittaminen ei ole ollut enää aktiivisesti mielessä.

Täysin oireettomana en työpaikalla pysy, mutta olen päättänyt, että siedän tietyt oireet kunhan ne ovat hallinnassa. Vaikeimpia on päivät, jolloin hajukuormaa tulee koko päivän. Voimakkaat hajusteet, pyykinpesuaineet ja tupakka lyövät elimistön lukkoon. Myös pakkaspäivät tuovat haasteita, kun rakennuksen iv-koneet kytkeytyvät puoliteholle.

Oireistani ja ominaisuuksistani huolimatta tilanteeni on ihan huippu. Viimeksi eilen huomasin hymyileväni itsekseni työpaikan käytävällä kävellessä ihan vain siksi, kun saan osallistua jonkun merkityksellisen asian tekemiseen. Vaikka välillä väsyttää niin, että tunnen katkeavani, siltikään en haluaisi vaihtaa vuoden takaiseen. Edelleen tarvitsen normaalia ihmistä enemmän lepoa, mutta se on vain hyväksyttävä ja elettävä arkea vähän pienemmin vaatimuksin.

Toki sen verran Thaimaan lämpö ja sademetsän hyvät vaikutukset polttelee, että talven pakkasjakson voisin viettää mielellään siellä. Ulkoillut olen nimittäin viimeksi marraskuussa. Keuhkot ei vaan kestä pakkasen raakuuksia. Onneksi nyt tuli edes muutaman päivän lauha jakso.

Säännöllinen arki ja rutiinit ovat parasta. Lisääntyvä valo tuo lisää iloa ja samalla se muistuttaa, että ihan kohta on taas lämmin. Nopeasti kuluvat päivät tuovat lämmön vieläkin nopeammin luokseni.

Arjen iloja jokaiselle! Uskotaan, että asiat järjestyvät ... joskus.

Ihmeiden aika - toipumista havaittavissa!

Olen toipumisen tiellä. Nyt uskallan sanoa sen ääneen. Olen tuntenut voimaantumista pitkin talvea, mutta siihen on ollut vaikea uskoa ja luottaa. Nyt tätä vähän parempaa kautta on jatkunut niin pitkään, että luottamus toipumiseen alkaa vallata ajatuksia. Tämä on ihmeellistä aikaa viiden todella vaikean sairausvuoden jälkeen.

Toipumista ovat edesauttaneet oma tahto, omat valinnat ja oma päämäärä. Tässä prosessissa on kylläkin tullut törmättyä jälleen niin tuttuun asiaan - luopumiseen. Ilman valintoja ja luopumisia en olisi näinkään hyvässä kunnossa. Asiantuntijalääkärit ja vertaiset ovat auttaneet löytämään konsteja, joiden avulla parempi tulevaisuus on mahdollista. Niihin on ollut kuitenkin  vaikea uskoa silloin, kun elämä ei ollut enää elämisen makuista. Valintojen tekeminen ja vanhasta pois luopuminen eivät ole onnistuneet mitenkään helposti. Muutoksen tekeminen vaatii voimia ja niitä minulla ei ollut minkään vertaa vielä syksyllä. Pakko on kuitenkin ajanut tekemään valintoja ja kokeilemaan uusia tuulia. En halunnut liukua kokonaan pois elävästä elämästä.

Mitä olen tehnyt? Mikä on muuttunut? Kemikaalikarsinta on ollut rajua. Entiset purnukkapaljoudet ovat historiaa. Omaan arkeeni kuuluu kemikaaleista enää saippuaton pesuneste, hammastahna, deodorantti, kasvovoide, ripsiväri ja kulmakynä. Nämä tuotteet ovat valikoituneet sen mukaan etten varmasti saa niistä mitään oireita. Kodin kemikaaleista käytössä on hajusteetomat pyykinpesuaine ja tiskiaine. Perhe huolehtii astianpesukoneen hajuustettomine aineineen, kun itse en kykene sitä tekemään. Kodin kemikaalit ovatkin olleet kaikkein hankalimmat vastukset ja olemme joutuneet tekemään kovan työn, että löytyi edes jotakin minkä siedän. Ruokailu on muuttunut mahdollisimman yksinkertaiseksi. Paluu vanhan ajan perinneruokiin on osoittautunut toimivaksi. Mahdollisimman vähän e-koodeja, maitotuotteita, vehnää, hiivaa ja sokeria. Silloin on hyvä olla. Muovipullot ja metallitölkit ovat myös terveyteni vihollisia.

Olen myös oppinut, että tarvitsen säännöllisesti aikoja, jolloin rakennusten kosteus- ja kemikaalihaitoista pitää päästä kokonaan eroon. Päivittäisessä ja viikottaisessa arjessa koti on turvapaikka. Juhlahetkiä ovat ne, kun saan viettää arkeni elimistölleni sopivimmassa ulkoilmassa. Kuukauden Thaimaan reissu oli minulle tavallista arkea, mutta elimistölle ylellistä juhlaa.

On vaikeaa ymmärtää miten keho voi toimia niin eri tavalla eri ympäristöissä. Sain pyöräillä, kävellä ja uida päivittäin. Tein asioita, jossa olen hyvä, jotka osaan ja jota rakastan. Kuntokuuri kantaa nyt myös täällä. Keho jaksaa kuljettaa minua päivittäin kävelylenkeillä ja sietää jopa muutaman asteen pakkaslukemia. Onneksi toipumisreissu oli jälleen kerran mahdollinen. Yksinkertaista sen järjestäminen ei ole, mutta kun tarvis vaatii, se on mahdollista, kun saa vain jotenkin kikkailtua finanssipuolen.

En ole valmis muutoksen kanssa. Edelleen tulee repsahteluja hyvinkin usein. Milloin aukeaa suupielet, milloin lähtee kielestä nahkat. Toisinaan kurkku "tukkiutuu", toisinaan kasvot lehahtavat tulipunaisiksi. Välillä korvakäytäviä kutittaa niin, että tekisi mieli raapia ne vereslihalle. Välillä taas iho haavautuu ja taipeet kutiavat. Ajoittain iskee se lamaava väsymys, joka pistää pään pökkeröön ja keikauttaa elämän ylösalaisin. Olen kuitenkin onnellinen, että löytyi tapoja millä tehdä olotilasta siedettävää. Repsahduksen jälkeen tiedän mikä on minulle se ura, jolle pitää palata. Etenkin ruokailun ja herkuttelun suhteen on vielä paljon paljon laadullisesti korjattavaa. Ja kun katsoo ympärysmittaa, määrällisesti korjattavaa on vielä enemmän! Olen kuitenkin miettinyt asian niin, että yli 40 vuotta tein asioita jollakin tavalla, nyt minulla on loppuelämä aikaa opetella tekemään jotakin toisin.

Toipuminen ja töihin paluu on nyt hyvässä vauhdissa. Mutta edelleen joudun etenemään hyvin pienin askelin. Oireet pompsahtelevat pintaan milloin missäkin, milloin mistäkin. Saatan väsyä todella nopeasti ja yllättäen. Olen yrittänyt saada tajuntani ymmärtämään, että loppuelämä tulee olemaan tällaista. Täysin tervettä päivää en varmaankaan enää ikinä näe. Kunhan elimistö pysyisi siinä kunnossa, että jaksaisin elää tavallista arkea vähän kevennettynä. Duracellpupuajat ovat olleet ja menneet. 🐰

Uskomatonta on, että valo alkoi näkyä, vaikka syvimmillä hetkillä sellainen oli täysin utopista ulkopuolisten hölinää. Onneksi valo näkyy nyt myös konkreettisesti. Kevät on uuden kasvun ja puhdistumisen aikaa. Uskon, että tämä vuodenaika on paras hetki myös voimaantumiselle.

Voimaantumisen myötä jaksan kohottaa taas peruskuntoa. Kesä on parasta aikaa siihen. Näin saan taas voimia lähteä kohtaamaan seuraavan talven, kaikkein hankalimman vuodenajan, haasteita.

Sairauden avaama ovi

Totutusta elämästä luopuminen on kriisi ja se tuo voimakkaita sekä monenlaisia tunteita. Sitä jotenkin kadottaa itsensä. Minulla ainakin meni vuosia ennen kuin aloin jollakin tavalla tulla taas tutuksi tähän uuteen minääni ja uuteen arkeeni. Edelleenkään en ole täysin sinut tilanteeni kanssa mutta sopeutuminen on hyvässä vauhdissa. Suuri merkitys on lähimpien ihmisten ymmärryksellä, tuella, rinnalla kulkemisella ja sietämisellä. He luovat perusturvallisuutta, kun itse on huojuvalla nuoralla.

On tervettä, että mieli järkkyy tässä sisäilmasairaan tivolissa. Lääkäreiltä vaaditaan entistä enemmän viisautta ja kaukonäköisyyttä mikä tuki/hoito on kenellekin parasta. Toivoisin, että masennuslääkitys ei ole aina ensimmäinen vaihtoehto siksi, että siinä aita on matalin ja sillä päästään "helposti potilaaseen kiinni".  Ihanteellinen tilanne olisi, että lääkäri todella pohtii vaihtoehtoja potilaan parhaaksi. Se vaatii lääkäriltä aikaa, tahtoa, viitseliäisyyttä ja sisäilmasairauden tuntemusta. Omalla kohdalla tällaiset kohtaamiset ovat olleet harvinaisia ylellisyyksiä. Jos mielialalääkitykseen päädytään, toivon totisesti, että lääkäri on silloin vastuullinen ja kertoo todella mitä lääkkeet ihmisen mieleen ja elimistöön vaikuttaa. Se on lääkärin velvollisuus ja potilaan oikeus. Olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että SSRI lääkkeet eivät ole leikin asia eikä niitä pidä määrätä kenelläkään kevein perustein ja ihan vain kokeilumielessä.

Oman lääkityksen purkamisen aloituksesta on nyt aikaa 8kk ja viimeisen pillerin murusen nielaisusta vajaa 5kk. Edelleen saan lieviä vieroitusoireita aika ajoin, mutta pääsääntöisesti elämä alkaa olla sivuoireista vapaa. Moni ystävä, joiden kanssa olen paljon tekemisissä, on sanonut, että ero esim. vuoden takaiseen olemukseeni on huikeasti kohentunut. Ja näin kyllä tunnen itsekin. Ajatukset, järki ja muisti ovat kirkastuneet ihan huikean paljon.

Toivon kovasti voimia teille, jotka taistelette siellä syvimmissä vesissä sisäilmasairauksien kanssa! Toivottavasti löydätte tilanteeseenne sopivia ratkaisuja ja niistä seuraavaa parempaa elämää.  ❤ Itselläni ei vielä syksylläkään ollut uskoa paremman elämän mahdollisuudesta, mutta nyt se on totta. Oireilen edelleen, mutta lievemmin kuin ennen. Oireet tulevat tällä hetkellä huonoista tiloista myöhemmin eivätkä räjähdä täysin käsiin. Toipumisaikakin on ollut viime aikoina lyhyempi kuin aiemmin. Tunnen, että olen niiltä osin paremmassa kuosissa.

Ei ole kauan, kun väitin, että sairaudestani ei ole seurannut yhtään mitään hyvää. Kaikki vuodesta 2012 saakka on ollut pelkkää menetystä. Ihan vasta olen tajunnut, että ilman sairastumista en olisi löytänyt mm. Oriflame yhteisöä. Entisessä elämässä minulla ei olisi koskaan ollut aikaa perehtyä sellaiseen. Nyt minulle on kuitenkin selvinnyt, että yksi yksinäisten päivien sisällön tuoja on ollut se pieni panos, mitä olen oriflamelaisena touhuillut. Omasta pienestä tiimistä ja asiakkaista huolehtiminen on tuonut järkevää tekemistä, jota olen voinut tehdä kotoa pitäen. Onneksi nykyään on parjatut somet ja muut sähköiset viestimet. Ne ovat luoneet minulle kanavan ulkomaailmaan, kun arkisin kyhjötän päivät pitkät kotona.

Toki olen jonkin verran osallistunut  terveyttäni uhmaten myös Oriflamen järjestämiin tapahtumiin ja seminaareihin. Oireitahan sieltä on aina kotiin tuomisina, mutta se pääoma, minkä nuista päivistä saan mukaani, on sitä minkä takia kannattaa jaksaa sinnitellä ja ottaa sitten lepona takaisin muutamana päivänä tai jopa viikkona. Nykyään järjestelen ja ennakoin niin, että kun osallistun johonkin pystyn sitten elpaisemaan riittävästi reissuilun jälkeen.

Viikonlopun Oriflamen seminaarissa sain taas tuntea miten huikea se yhteisö on! Ei tarvitse katua, että lähdin hommaan mukaan vajaa kolme vuotta sitten. Olen saanut Oriflamelta koulutusta, uusia taitoja ja näkemyksiä, ystäviä sekä vähän taskurahaa mikä on todella tervetullut eläkeläisen pussiin. Lisäksi olen saanut hyödyntää perus ammattitaitoani tässä harrastuksessa. Mikä parasta, saan tehdä tätä harrastusta omaan tahtiin ja oman voinnin mukaan. Toki terveenä ollessa tulokset olisivat varmasti paljon paremmat, mutta onneksi olen tajunnut, että kilpaura katkesi kohdallani v. 2012 lajissa kuin lajissa. Jos törmäät näihin hästägeihin somessa, ne tarkoittavat minun Oriflame touhuiluja: #wellnessillnesmama #riikkulinoriflame #rof

Nykyään yritän muistuttaa itselleni, että vain tämä hetki merkitsee ja ihmisen tärkein tehtävä on ravita ja liikuttaa itseään. Haaveilen ja unelmoin, koska niissä on väistämättä positiivinen vire tulevaisuuteen ja aktiivisesti niitä ajattelemalla saatan jopa toimia tietoisesti tai vahingossa niin, että haaveilut  toteutuvat joskus. Viikon verran olemme saaneet nauttia auringosta ja valosta. Jälleen kerran on ollut ihmeellistä huomata miten voimaannuttava vaikutus valolla on. Minä ainakin olen puhtaasti valon lapsi. Odotan malttamattomana kevään ääniä ja vehreyttä.

Laillinen ihmiskoe

Ihan ensin haluan esitellä lukijoilleni meidän uuden, suloisen ja sydämellisen perheenjäsenen, Semi-vauvan, joka on aito karjalankarhukoira-paimenkoira-itäsiperianlaika-mix. Ikää Semillä on nyt täydet 10 vkoa. Koko perhe karvakavereita myöten on ottanut sen avosylin laumaamme kuin myös Semi on asettunut oikein hyvin taloksi.

Mietin tässä tämän viikon päätteeksi sitä ihmettä, kun limbiselle järjestelmälle juttelemalla voi parantua home- ja kosteussairauksista. Kuuleman mukaan! Näin julistaa jopa valtakunnan ykkösmedia. Tämähän on nyt kuuminta hottia myös meidän sisäilmasairaiden keskusteluissa. Pakkohan sitä on olla trendikäs ja pohtia asiaa myös omasta näkökulmasta.

Psychenet.word -Aivot ja mieli- määrittelee limbisen järjestelmän näin: ”Limbinen järjestelmä on aivoalueiden joukko, joka osallistuu mm. autonomisten toimintojen, motivaation ja tunteiden säätelyyn sekä yhdistää erilaisia tunnetiloja muistiin tallentuneisiin fyysisiin tuntemuksiin. Limbiseen järjestelmään kuuluu suuri määrä aivokuorialueita ja aivokuoren alla sijaitsevia rakenteita. Limbisen alueen kortikaalinen osa muodostuu ulommasta ja sisemmästä kehästä. Kehiin liittyy aivokuoren alaisia tumakeryhmiä kuten hippokampus.”

Siis tämän uusimman kanadalaisen DNRS-menetelmän avulla (DVD hinta 270 USD), kun juttelee esim. puoli vuotta päivittäin noin 10 min limbiselle järjestelmälle ja uskottelee sille esim. ”En pelkää kohdata tilaa, jossa sairastuin. Voin mennä sinne ja elää normaalia elämää.”, niin hupsista pussiin, olen parantunut, olen terve, voin elää kuten ennenkin.

Sitä vaan ihmettelen, että olen se hullu, joka en suostu eristäytymään, kun elämä on ihanaa ja haluan osallistua siihen muutenkin kuin kotona maatumalla. Eli käyn paljon uusissa, ennen käymättömissä paikoissa. En siis pelkää mennä minnekään, koska lähtökohtaisesti ajattelen, että sairaat rakennukset ovat harvemmassa kuin terveet. Siltikin saan hurjia oireita joissakin uusissa tilatuttavuuksissa vaikka niissä ei välttämättä edes haise miltään enkä edes muista, että minun pitäisi oireilla. Toisten rakennusten kanssa pärjään jotenkin ja jotkut ovat todellisia helmiä. Miten voisin opetella pois jostakin mitä en edes tiedä mistä pitäisi opetella pois?

Toinen seikka: oppilaalle tuotiin (jonkun Viisaan idea!) vanhasta saastuneesta koulusta pulpetti luokkatilaan, kun oli vähän pulpettipula. Kukaan ei tiennyt mistä pulpetti roudattiin. Mutta tämä herkistynyt oppilas sai vakavat oireet. Selvityksen myötä pulpetin alkuperä paljastui. Miten tämäkin oppilas opettelee pois jostakin, mitä hän ei tiedä. Hän vain reagoi.

Ja entäs ne lukemattomat vauvat ja kotieläimet, jotka ovat kroonisesti sairaita oleskeltuaan liian monta vuotta kosteusvaurioisissa kodeissa. Ovatko hekin pelkureita? Vai onko heidätkin sairastuttanut hysteeriset naiset/äidit, jotka vouhkaavat turhaan asioista, joita ei oikeasti ole edes olemassa?!

Tuntuu kaikki tämä "hörhöily" henkimaailman hommilta, jotka eivät meille valitettavasti apua tuo. Itse olen kokeillut joogat, rentoutukset, mindfullnessit, Rosen terapiat, vyöhyketerapiat, akupunktiot, Voice massaget, omt-fysioterapiat (johon muuten uskon täysillä, kun olen itse saanut siihen koulutusta ja apua tules-vaivoihin), ääni terapiat, taideterapiat, psykofyysiset terapiat, kelan kuntoutukset, psykoterapiat, gluteenittomat, sokerittomat. Van kun ei auta niin ei auta! Eurot on kyllä olleet jonossa kulkemassa minun pienestä eläkepussista jonkun muun pussiin. Osan kokeiluista on jopa ystävät ❤ kustantaneet, kun tietävät ainaisen rahapulani.

Kognitiivisesta terapiasta kieltäydyin, kun olisin joutunut ajamaan 1-2x/vko 220km/kerta terapiaan pääsyn takia. Sitäkin harkitsin kuukauden, mutta lopulta löin liinat kiinni.

Lääkehoidoista on kokeiltu ainakin yhtä pitkä lista kuin nuita yllä mainittuja terapioita. Vain Innovair Nexthaler -astmalääkkeestä olen saanut osittain avun. Eikä ole halpaa tuo turhien lääkkeidenkään kokeilu. Ja mitä ne ovat tehneet minulle: turvottaneet, lihottaneet, passivoineet, turruttaneet, valvottaneet, unettaneet, hikoiluttaneet, kusettaneet, pyörryttäneet, yököttäneet… Mutta apua ne eivät ole tuoneet.

On tässä kokeiltu! Ja avoimena oltu. Mielestäni olen ottanut vastaan kaiken mitä on tarjottu. Paitsi sähköhoidosta kieltäydyin jyrkästi, kun sitäkin tarjottiin erään psykiatrin toimesta. Se se vasta käsittämätön veto olikin. Miettikää! Hullulle akalle Voltit kehiin, kun ei lääkkeet ja terapiat vielä tarpeeksi tainnuta. Ei kun vain tuo saakelin muori tuossa päristelee!

Mielestäni olen ollut ihmiskokeessa. Turhassa sellaisessa. Eläinkokeita ihmiset pitävät epäeettisinä ja jopa vihaavat sellaista rääkkäystä. Mutta kukaan ei kiellä leikkimästä ihmisellä.
Liekö sitten minun uskosta jäänyt kiinni ettei akateemisesti lahjakkaiden huippuyksilöiden ihmiskokeet ole tuoneet tulosta. Vai todellista pöljyyttäkö on, kun ei luulotaudista parane.

Anteeksi hurja tilitys, mutta alan olla caput näiden kokeilujen kanssa. Kaikesta huolimatta ja siitä johtuen ilmoittauduin taas ohjattuun joogaan. Maanantaina aloitan Rentojoogan. Ajattelin, että voin mennä sinne, koska se on tiloissa, joissa en ole koskaan ennen käynyt ja taso on varmaan juuri sopiva tällaiselle jäykälle, huonokuntoiselle ja huonohenkiselle sohvaperunalle. Toivon todella, että saisin ikioman kehoon kohdistuvan harrastuksen moneen monituiseen vuoteen. Olisihan se päällekin terapiaa. Päälle, joka ehti ymmärtää kehon säännöllistä kuritusta 40-vuotta ja joka loppui kuin seinään. Pää raukka seilaa orpona ulapalla edelleen. Ja entisten lihasten paikat roikkuu nahkojen ja ihrojen mukana maan vetovoimaa nöyrästi kunnioittaen.

Ja meinaanpa jatkaa Oriflamen parissakin, jos ei muiden niin ainakin omaksi iloksi ja hyvinvoinniksi. Wellness-tuotteiden ja ympärillä olevien uskomattoman energisten naisten avulla olen saanut jaksamista, voimia ja vitamiineja päiviini. Se kun tuo ruokahalukin on välillä mitä on. Onneksi proteiinipitoiset välipalat ja vitamiinirikkaat lisäravinteet tuovat extraa toisinaan niin köyhään päivän ravitsemukseen. Tätä hyvää kokemusta  olisin valmis jakamaan muillekin, jos vain on halukkaita ottamaan hyvinvointitietoutta vastaan.

Toisinaan menee mikä ruoka vaan alas. Toisinaan vain nesteet ja toisinaan nesteet ovat viemässä hengen kuten eilen, kun vedin ensin mustikkamehut väärään henkeen ja kun selvisin siitä niin seuraavalla nielaisulla kramppasi kurkun, joka vei äänen ja tänään ei sitten pää olekaan kääntynyt kuin runko-ohkauksella. Miksi näin? No siksi, että kävin luonnossa kävelyllä ja poimin marjoja. Se on liikaa se!

Tässä yhteydessä tulee nyt myös tausta bloginimelleni. Aluksi olin vain Wellnessillnessmama, mutta kun nykyisin kaikkea elämääni ohjaa kosteussairaus HOME oli pakko laittaa väliin. Siitä siis Wellnesshomeillnessmama. Kannan tätä nimeä aristelematta. Oman jaksamisen kannalta on paras, kun ympäristö tietää mikä olen. Varsinkin silloin, kun olen oikein huonona.

Ja kaikesta huolimatta naurattaa sydämen pohjasta niinä hetkinä kun on hyvä olla! Kuten esimerkiksi viime viikonloppuna, kun olimme koko perhe yhdessä nuorimmaisen lentopallon Alue SM-kisoissa. Ei haitannut nenäverenvuoto, keuhkokipu, yskä, päänsärky, silmien kirvely eikä lihasten muuttuminen pelliksi. Nehän olivat vain fyysisiä oireita. Nuppi voi oikein hyvin.

Elämä on valintoja

Elämä on valintoja. Melko kulunut ilmaus vuosien saatossa, mutta aina yhtä ajankohtainen. Varsinkin silloin, kun elämään tulee rajoitteita ja voimavarat ovat rajalliset.

Minulle elämän valinnat liittyvät hyvinvointiini. Useimmiten psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ehdoilla, fyysisestä hyvinvoinnista tinkien. Valintaan vaikuttaa entisen elämäni arki ja rutiinit, jonka perustana on ammatillisen koulutuksen anti: "Ihminen on fyysis-, psyykkis-, sosiaalinen kokonaisuus". Nyt voin todeta sen omakohtaisesti aidosti todeksi. Olemme kuin kolmejalkainen jakkara - kun yksi jalka puuttuu tai on lyhyempi kuin kaksi muuta, tasapaino on menetetty ja se vaikuttaa koko jäljellä olevaan kokonaisuuteen. Seurauksena on kompensaation hakeminen ja rankkojenkin valintojen tekeminen.

Viime aikoina olen tehnyt raskaita taloudellisia valintoja. Tähän valintaan ajauduin, kun yhteiskunta ei suostunut maksamaan minulle perusverikokeita, jotka tilanteessani kuuluisivat rutiineihin. Koska haluan tässä pattitilanteessa ainaisen jahkailun tilalle jotakin uutta, päätin maksaa verikokeet itse. Nyt odottelen jännityksellä kuukauden verran mitä niistä lausutaan. Ensimmäinen vastaus on, että kesälomareissua ei tehdä. Kokeet maksoivat nimittäin 500€ matkakuluineen. Siihen kun lisää lähes 300€ työkykytutkimuksesta aiheutuneita kuluja voin kertoa, että hiton kallista tämä sairastaminen. Muutenkin on koko ajan viimeiset sentit venytyksessä. Se ei tuo eläkekertymä ole oikein tähän ikään mennessä ehtinyt korkeaksi nousta. Nyt en voi kovinkaan yhteiskunnalle kumarrella. Tämä valinta merkitsee monen monta luopumista, ei yksistään minulta vaan myös perheeltäni. Taas tulee tunne, että muut joutuvat kärsimään liikaa sairastamisestani.

Toinen asia mikä on tullut viime aikoina vahvasti eteeni, on ihanien kesäöiden vetovoima. Ennen kesti valvoa ja ihastella auringonlaskuja ja -nousuja. Nyt jos seuraan toisen tai pahimmassa tapauksessa molemmat, pää on sekaisin monta päivää. Mutta kun nautin niistä, haluan valvoa, nautiskella yön valosta ja uhrata muutaman päivän nukkumiselle.

Se hiljaisuus ja lumo, jota yön rauhaisat tunnit tarjoavat, jäävät voimavaraksi pitkäksi aikaa ja kantavat jopa talven sysimustassa, jäätävässä pimeydessä. Parasta on, kun pääsen tunnelmoimaan kesäyötä eri puolilla Suomea. Eteläinen Suomi on tältä kesältä vielä kokematta. Itä, Länsi ja Pohjoinen on tullut valvottua.

Sosiaaliset ja fyysiset voimavaroja lataavat tekijät syövät kuitenkin jaksamista kaikkein eniten. Se jos mikä harmittaa. Nehän ovat kuitenkin iso osa kolmijakkarassa. Sosiaalinen verkosto on kaventunut hurjasti viimeisinä vuosina. Suurin syyllinen siihen olen minä itse. En jaksa enää panostaa asioihin, joiden ympärillä pyörii paljon negatiivista energiaa. Myös turhanpäiväinen hörhöily on jäänyt vähälle, joskaan ei ihan kokonaan pois perusluonteestani johtuen.

Fyysiset ja sosiaaliset aktiivisuudet tapahtuvat useimmiten myös tilanteissa, joiden seurauksena saan joko kemikaali- tai kosteusvaurio-oireita. Pahimmissa tapauksissa molemmat. Siinäpä alkaa hymy, ilo, aktiivisuus ja intomielisyys hävitä nopeasti. Kovastihan koetan aina sinnitellä, mutta kyllä se noutaja iskee lopulta.

Parin viimeisen viikon aikana olen saanut viettää upeita hetkiä huippuporukoissa. Niissä saan olla oma itseni olipa minulla ääntä tai ei, olinpa vireä tai en, olinpa kärryillä tai en, pystyinpä keskittymään tai en. Jokainen saa olla sellainen yksilö kuin on. Kukaan ei vedä hernettä nenään, eikä revi pelihousujaan vaikka työnnynkin nukkumaan mitä omituisempina aikoina. Nämä porukat tietävät, että kun minulla on taas virtaa ja voimia, palaan porukkaan mukaan. Näin saan tuntea yhteenkuuluvuutta edes jollakin tasolla ihmisiin ja rakkaisiin tekemisiin, jotka entisessä elämässä olivat itsestäänselvyyksiä. Nykyisin roolini porukoissa on muuttunut hurjasti aikaisempaan verrattuna. Pikkuhiljaa roolimuutoksetkin näköjään onnistuvat.
Onni on ymmärrys ympärillä!

Nopea iltapala

Nyt on ihan pakko jakaa tämä yllättävä ja herkullinen makukokemus kanssanne!

Yhtäkkiä TV:tä katsellessa iski huutava nälkä ja samalla tietysti kimppuun hyökkäsi myös​ makean nälkä. Menin jääkaapille, jossa ei ollut suurinpiirtein kuin valo säilytyksessä. Kuivakaapitkin tuntuivat huutavan tyhjyyttä. Onneksi isäntä oli kaupassa. Mutta enhän minä hättäenen sitä jaksanut kotiin odottaa. Siis mielikuvitus valloilleen!

Kuorin tehosekoittimeen veriappelsiinin, nakkasin sekaan kaksi ruokalusikallista siemen-pähkinäsekoitusta, purkillinen persikka-soijajugurttia, mitallinen Wellness vaniljashakea ja nesteeksi vettä.
Maistelin varovasti ja voe mahoton miten oli maullaan! Ihan älyttömän hyvää! 😘

Kannatti kokeilla sovellettua sekoitusta hätäpäissään. Syntyi uusi suosikki. Hyvin lähti sekä makeannälkä että oikea nälkä. Eiköhän tällä satsilla jaksa aamupalaan asti köllötellä.

Suosittelen kokeilemaan maistuisiko sinullekin! 😃🍹

Tietoisku Wellness Shakesta:
Oriflame Natural Balance Shaken kehittäjä lääketieteen tohtori Stig Steen teki kahdeksan vuotta tutkimusryhmänsä kanssa työtä Ruotsin Igelösassa optimaalisen, luonnollisen ravintoaineyhdistelmän kehittämiseen. Stig Steen käytti kehittämäänsä Shakea keuhko- ja sydänsiirroista toipuville potilaille ja tulokset olivat loistavia. Kun tuotetta testattiin terveille henkilöille, ylipainoiset koehenkilöt alkoivat vähitellen laihtua ja normaalipainoiset kokivat energisyyden ja keskittymiskyvyn lisääntyvän.

Jälkimmäiset tulokset olen kokenut itsekin. Siksi meillä on kotona Shaket aina saatavilla. Nopea ja helppo välipala pitää verensokerin pitkään tasaisena matalan glygeemisen indeksin (GI) ansiosta. Shake annoksen GI on 28. Tasainen verensokeri pitää mielenkin tasapainossa!

Tassuterapeutti

Tänään Koiranpäivänä kirjoituksen saa oma tassuterapeuttini. Sillä on erittäin iso merkitys arkipäiviini. Perheessämme on ollut koira 80-luvun puolivälistä asti. Ensin lapsuudenkodissani ja heti kun olosuhteet salli, myös omassa kodissa. Kun lapset olivat pieniä ja vaativat paljon hoivaa, metsästyskoiramme olivat pääsääntöisesti isännän vastuulla ja minulle vain lenkki- ja metsästyskaverina. Nyt, kun neidit ovat jo hyvin itsenäisiä ja vietän päivät kotona, Hipusta on tullut minun koira. Se toimii minulle päivieni seuralaisena.

Tämän vuoden Koiranpäivän teemana on Suomen omat rodut, joka sopii erittäin hyvin Suomi100 -juhlavuoteen. Lasken Hipun kansalliskoiraksi, vaikka viralliset paperit siltä puuttuukin. Emä on ns. paperikoira, mutta isänpuolen suvulta puuttuu paperit karjalaisten sukujuurten takia. Hippu onkin puhdas maatiaspystykorva. Siksikö liekin niin sopiva minulle, tällaiselle itärajan maatiaisemännälle.

Pystykorva on paras mahdollinen valinta meidän ympäristöön. Olemme pitäneet sitä pihassa vapaana niin paljon kuin mahdollista. Toki häkki kutsuu kiinnipito- ja juoksuaikoina. Meillä ei tarvita sähköisiä ovikelloja. Kyllä vahti ilmoittaa kiivaalla haukunnalla, kun vieraita on tulossa. Päivittäisistä ohikulkijoista se ei juuri välitä, koska he ovat aina samoja kulkijoita. Oma väki tervehditään tietenkin iloisella ympärillä pyörimisellä ja edestakaisin vimmaamisella. Myös talon ympäristöön pyrkivät pedot, sorkkaeläimet, pienriista ja linnut saavat osakseen henkeä salpaavan haukkuryöpyn. Siitä osaa isäntäväki lähteä ympäristössä liikkujia peräämään.

Hippu on myös parasta lenkkiseuraa. Pystyn pitämään sen vapaana, kun olen lenkkivaatteisiin pukeutuneena ja huolehdin ettei se lähde liian kauas minusta. Ihmeen hyvin koulutus on mennyt perille riistaveriselle koiralle. Mutta kun päällä on metsästysvaatteet ja mukana ase, sekä koiralla tutkapanta kaulassa, alkaa yhteydenpito harventua. Hyvä niin, sillä koira tietää silloin olevansa töissä. On akan tehtävä seurata tarkka-aistisen karvakaverin liikkeitä ja antaa sille työrauha.

Tänäänkin käytiin yhdessä lähiluontoa katselemassa ja kuuntelemassa. Hanki kantoi koiraa, kun se muisti hiipiä, mutta laukalle ei kestänyt heittää. Ajourilla huomattiin, että maatakin alkaa olla näkyvissä. Talventörröttäjistä jäljellä oli vielä "metsäruusu".

Palokärki oli huolehtinut taas kolopesijöille uusia asuntoja.

Hiiriä ja päästäisiä piti Hipun kaivaa hangen sisästä.

Aurinko lämmitti makeasti tummia vaatteita vasten. Tuuli toi kevään tuoksuja, kunnes kotipihasta leijaili moottoripyörän bensiinin käry. Se vei multa äänen sekä tukki kurkunpäätä ja hengityksen. Siihenpä se ulkoilu taas jäi. Jouti sisälle köllöttelemään ja olotilaa selvittelemään.

Hippu on meillä paljon sisällä. Päivisin, kun ollaan kahdestaan, se toimii juttukaverina ja jaloissa köllöttelijänä. Sille tulee höpöteltyä milloin mitäkin. Vastauksena on pään kallistelua, urinaa ja silmiin katsomista. On joku joka kuuntelee! ❤ Hipulle tulee kyllä juteltua vaikka muutkin on kotona. Huvittavaa kuulemma! Väitän, että se ymmärtää puhetta enemmän kuin mikään aiemmin meillä ollut karvakaveri.

Osaa se olla rasittavakin. Kun ei joku mene sille mieliksi, alkaa tavaroiden varastelu. Ja kun siitä ei välitä, varastettuja tavaroita alkaa kasaantua jalkojen juureen ja syliin. Sitten kun kieltää, se on niinku että whaaat? minäkö?

Neiti karvaturri on erittäin tarkka myös ruoka-ajoistaan. Voi jestas sitä ukinan määrää, jos ei ruoka ala ilmaantua kuppiin. Kiukuttelee kuin pieni lapsi tai verensokerit alhaalla oleva teini. Siis huomiota ja huolenpitoa, rakkautta ja rajoja. Ihan niinkuin lapsillekin. Ja sitten kun kaikki on kunnossa, Hiputi on itse rauhallisuus.

Kyllä näiden kahden talven aikana mitä Hippu on meillä asunut, olen monesti ollut kiitollinen tassuterapeutistani. Se herättää minut päivään, pitää kiinni arkirytmeissä, pistää minut leikkimään ja nauramaan, pakottaa ulos aina kun se vain elimistölleni sopii. Se tulee liki, nuolaisee kämmenestä tyytyväisyyttään, nenänpäästä osoittaen huolestuneisuutta. Se painaa päänsä syliin ja katsoo silmiin kuin yrittäisi tulkita ajatuksiani. Tökkii kuonollaan vaatien rapsutusta juuri tietystä kohdasta rintaa. Se seuraa liikkeitäni olinpa iloinen tai surullinen. Ja aina pienenkin poissaolon jälkeen jälleennäkeminen on yhtä juhlaa!

Turhaan ei puhuta tassuterapeuteista. Minulle ainakin sillä on iso merkitys. Riitän Hipulle juuri sellaisena kuin olen. Tai ehkä melkein sellaisena, koska kyllä sitä näkyy ärsyttävän ja pitkästyttävän minun oire- ja väsymyspäivinä.

Tärkeä ja rakas on tuo otus! Olen tyytyväinen, että Suomessa on Koiranpäivä. Sillä osoitamme arvostusta uskollista ystäväämme kohtaan.

Miten minusta tuli oriflamelainen?!

Huhtikuussa 2014 olin jo kroonisesti sairas, työkyvytön, elämän pirstaloima ja lastuna laineilla ajelehtiva entinen aktiivinen liikunnan ammattilainen. Passiivinen sairauden piinaama elämä alkoi näkyä turvotuksena, höllyvänä patjana kropassa ja housujen liitingin kiristyksenä. Voimavarat olivat vähissä. Itsetunto romuna. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni edes yhdellä elämän alueella, painonhallinnassa. Siihen pystyn itse vaikuttamaan. Muu tuntuikin olevan venäläistä rulettia.

Lähdin mukaan Oriflamen painonhallintaryhmään ja sairauspäivärahalaisena päätin lopultakin lukuisien suostuttelujen jälkeen ottamaan oman edustajanumeron. Toki vain säästääkseni shake- ja keittotilauksissa. Kyllähän minulle kerrottiin myös avoimesti mahdollisuudesta edetä Oriflamessa. Hah! Minäkö muka? Ihminen, joka hädin tuskin saa pidettyä itsestään huolta. Enhän minä ole mikään myyjä! Ihminen, joka ei todellakaan ilkeä pyytää rahaa mistään. Kiitos tarjouksesta, mutta tilaan vain itselleni ja perheelleni sen mitä tarvitsen! 

Alkoi Juhannuskalenteri. Olimme ystävieni kanssa mökillä. Tekstaria ja huipputarjouksia pukkasi päivittäin. Höpisin niistä puoliääneen. Herttimänlei - yhtäkkiä huomasin, että minulla on 10 asiakasta! Hetken päästä 20, ja 30. Homma lähti lapasesta! Mopo keuli! Eihän tämän näin pitänyt mennä!?! Tyttäret auttoivat ja kannustivat. Nousin BCksi. Pääsimme mieheni kanssa luxuslomalle Passioniin. Huhhuijjaa.... mieskin hurahti! Kehotti tekemään enemmän, että päästäisiin joskus taas yhdessä kokemaan jotakin yhtä mukavaa ja mahtavaa.

Vuoden oriflamelaisena olon jälkeen Aluejohtaja-Anja puuskutti aamulenkiltään puhelimessa, että oli hoksannut, että olen nousemassa Minitiimariksi. No,  seuraavassa Jaksokokouksessa uutinen muuttui. Olisinkin nousemassa Tiimariksi, mutta tarvitsen vielä samalle illalle rekryjä. Hetken hapettoman olotilan jälkeen löin käden pöytään ja ilmoitin, että minä teen sen! Hullu akka! Syntymähulluus iski jälleen. Mitä hemmettiä? Miten muka? Aikaa jakson päätökseen oli 4,5 tuntia. Mutta - minä tein sen! Jihaa! Mikä fiilis!

Sillä hetkellä tajusin, että VAIN MINÄ voin päättää miten elän tätä elämää. VAIN MINÄ näytän suunnan polkujen risteyksissä. Elämällä hetkessä, nauttimalla tilanteesta ja tekemällä sen tahdon mukaisesti, joka tuo itselle tyydytystä, pystyy myös pieniin ihmeisiin.

Tiiminvetäjyys antoi minulle uskoa itseeni. Tykkään hurjasti tehdä tätä. Tässä on selkeä päämäärä ja tavoite. Koen, että prosessi, jonka aikana nousin Tiimariksi eheytti pirstaleista minääni ja lievitti arvottomuuden tunnetta. Olen nimittäin joutunut luopumaan suuresta osasta perusasioita, jotka ovat 40-vuotta olleet osa minua ja jotka ovat arvottaneet maailmaani.

Nyt olen saanut kulkea Oriflamepolkua onnellisten tähtien alla sekä mahtavien ihmisten seurassa ja tukemana. Tällä hetkellä tiimini kasvaa pikkuhiljaa. Olen saanut tehtävän, jota voin tehdä sydämellä. Jota voin kehua ja mainostaa aidosti. Ja josta saan olla oikeasti ylpeä. Voin levätä heikkoina hetkinä. Mutta hyvinä hetkinä saan tehdä töitä oriflamelaisena niin paljon kuin sopivalta tuntuu. Kolmen vuoden sairastaminen on opettanut herkäksi. Väkisin en meinaa vääntää. Teen sen mikä on luontevaa ja mihin kykyni ja voimavarani riittävät. Nautin onnistumisen tunteista ja loistavista hetkistä ihmisten kanssa. Parasta on kuitenkin arkinen aivotyö, joka on ollut valitettavan pitkään tauolla.

On hienoa kuulua huippujengiin, jossa jokainen päättää itse millä tasolla toimii ja paljonko uhraa asian eteen voimavarojaan. Oriflame jengiläisyys motivoi huolehtimaan myös omasta ja perheen hyvinvoinnista.

Linkki Facebook sivulleni:

Riikkulin Oriflame

Ääni meni

Palmusunnuntai, suomen kielen päivä, kunnallisvaalipäivä.
Aika hurjasti merkittäviä tapahtumia monessa perheessä. Elämäntilanne tietenkin ratkaisee mikä näistä kolmessa omassa arjessa eniten painottuu.

Meillä palmusunnuntai on ajatuksen tasolla valmistautumista tulevaan hiljaiseenviikkoon. Omat virpojat ovat kasvaneet ulos trulliajatuksesta ja asuinsijaintimme varmistaa ettei tänne pikkutrulleja ilmesty.

Suomen kielen päivä on arvokas kunnianosoitus yhdelle tukipilarille, jonka varaan kansakuntamme identiteetti rakentuu ja pohjautuu. Päivä on tuonut mieleeni kuinka me kieltämme käytämme. Haluammeko vaalia sen säilymistä? Kuinka puhtaana sen pidämme? Vai haluammeko ottaa yleiseen käyttöön enemmän kansainvälisiä sanoja ja sanontoja?
Arvostan suomen kieltä, mutta aina en voi sitä puhua. Sisäilmaoireet vaikeimmillaan pitävät huolen, että joudun pitämään usein mykkäkoulua. Olen tällöin täysin invalidi sosiaaliseen kommunikaatioon. Olen eristyksissä vaikka olisin millaisessa porukassa läsnä. Tämä on ominaisuus mikä raastaa mieltä ja vie voimavaroja. Se on yksi oireista, joka on aiheuttanut paljon menetyksiä ja muuttanut arkeani.

Kuntavaalin perusoikeuden käyttämistä vitkutin tarkoituksella päivän viimeisille hetkille. Koko päivä oli muutenkin takkuinen eilisen ulkoilmavillityksen jäljiltä. Siihen kun lisää mahdollisuuden jalkautua vaaliuurnille sisäilmasairaaseen kouluun, lopputuloksen pystyin päättelemään. Voin siis kertoa, että annoin itsestäni kaiken näissä kuntavaaleissa. Annoin nimittäin ääneni ihan sanan varsinaisessa merkityksessä. Lisäkiitokseksi vaaliuurnalla käynnistä sain ylähengitystieoireet, pään pökkyräksi ja totaali väsymyksen. Kestihän toimitus peräti 5 min. Rankka laji on tuo äänestäminen.

Päivän päätteeksi kävin täydentämässä vitamiinivaraston. Näistä ja pakastimeen säilötyistä kesän aarteista saan yhdessä Oriflamen Wellness Shaken kanssa taiottua itselleni lisää virtaa ja jaksamista ensi viikon päiviin.