Ihmeiden aika - toipumista havaittavissa!

Olen toipumisen tiellä. Nyt uskallan sanoa sen ääneen. Olen tuntenut voimaantumista pitkin talvea, mutta siihen on ollut vaikea uskoa ja luottaa. Nyt tätä vähän parempaa kautta on jatkunut niin pitkään, että luottamus toipumiseen alkaa vallata ajatuksia. Tämä on ihmeellistä aikaa viiden todella vaikean sairausvuoden jälkeen.

Toipumista ovat edesauttaneet oma tahto, omat valinnat ja oma päämäärä. Tässä prosessissa on kylläkin tullut törmättyä jälleen niin tuttuun asiaan - luopumiseen. Ilman valintoja ja luopumisia en olisi näinkään hyvässä kunnossa. Asiantuntijalääkärit ja vertaiset ovat auttaneet löytämään konsteja, joiden avulla parempi tulevaisuus on mahdollista. Niihin on ollut kuitenkin  vaikea uskoa silloin, kun elämä ei ollut enää elämisen makuista. Valintojen tekeminen ja vanhasta pois luopuminen eivät ole onnistuneet mitenkään helposti. Muutoksen tekeminen vaatii voimia ja niitä minulla ei ollut minkään vertaa vielä syksyllä. Pakko on kuitenkin ajanut tekemään valintoja ja kokeilemaan uusia tuulia. En halunnut liukua kokonaan pois elävästä elämästä.

Mitä olen tehnyt? Mikä on muuttunut? Kemikaalikarsinta on ollut rajua. Entiset purnukkapaljoudet ovat historiaa. Omaan arkeeni kuuluu kemikaaleista enää saippuaton pesuneste, hammastahna, deodorantti, kasvovoide, ripsiväri ja kulmakynä. Nämä tuotteet ovat valikoituneet sen mukaan etten varmasti saa niistä mitään oireita. Kodin kemikaaleista käytössä on hajusteetomat pyykinpesuaine ja tiskiaine. Perhe huolehtii astianpesukoneen hajuustettomine aineineen, kun itse en kykene sitä tekemään. Kodin kemikaalit ovatkin olleet kaikkein hankalimmat vastukset ja olemme joutuneet tekemään kovan työn, että löytyi edes jotakin minkä siedän. Ruokailu on muuttunut mahdollisimman yksinkertaiseksi. Paluu vanhan ajan perinneruokiin on osoittautunut toimivaksi. Mahdollisimman vähän e-koodeja, maitotuotteita, vehnää, hiivaa ja sokeria. Silloin on hyvä olla. Muovipullot ja metallitölkit ovat myös terveyteni vihollisia.

Olen myös oppinut, että tarvitsen säännöllisesti aikoja, jolloin rakennusten kosteus- ja kemikaalihaitoista pitää päästä kokonaan eroon. Päivittäisessä ja viikottaisessa arjessa koti on turvapaikka. Juhlahetkiä ovat ne, kun saan viettää arkeni elimistölleni sopivimmassa ulkoilmassa. Kuukauden Thaimaan reissu oli minulle tavallista arkea, mutta elimistölle ylellistä juhlaa.

On vaikeaa ymmärtää miten keho voi toimia niin eri tavalla eri ympäristöissä. Sain pyöräillä, kävellä ja uida päivittäin. Tein asioita, jossa olen hyvä, jotka osaan ja jota rakastan. Kuntokuuri kantaa nyt myös täällä. Keho jaksaa kuljettaa minua päivittäin kävelylenkeillä ja sietää jopa muutaman asteen pakkaslukemia. Onneksi toipumisreissu oli jälleen kerran mahdollinen. Yksinkertaista sen järjestäminen ei ole, mutta kun tarvis vaatii, se on mahdollista, kun saa vain jotenkin kikkailtua finanssipuolen.

En ole valmis muutoksen kanssa. Edelleen tulee repsahteluja hyvinkin usein. Milloin aukeaa suupielet, milloin lähtee kielestä nahkat. Toisinaan kurkku "tukkiutuu", toisinaan kasvot lehahtavat tulipunaisiksi. Välillä korvakäytäviä kutittaa niin, että tekisi mieli raapia ne vereslihalle. Välillä taas iho haavautuu ja taipeet kutiavat. Ajoittain iskee se lamaava väsymys, joka pistää pään pökkeröön ja keikauttaa elämän ylösalaisin. Olen kuitenkin onnellinen, että löytyi tapoja millä tehdä olotilasta siedettävää. Repsahduksen jälkeen tiedän mikä on minulle se ura, jolle pitää palata. Etenkin ruokailun ja herkuttelun suhteen on vielä paljon paljon laadullisesti korjattavaa. Ja kun katsoo ympärysmittaa, määrällisesti korjattavaa on vielä enemmän! Olen kuitenkin miettinyt asian niin, että yli 40 vuotta tein asioita jollakin tavalla, nyt minulla on loppuelämä aikaa opetella tekemään jotakin toisin.

Toipuminen ja töihin paluu on nyt hyvässä vauhdissa. Mutta edelleen joudun etenemään hyvin pienin askelin. Oireet pompsahtelevat pintaan milloin missäkin, milloin mistäkin. Saatan väsyä todella nopeasti ja yllättäen. Olen yrittänyt saada tajuntani ymmärtämään, että loppuelämä tulee olemaan tällaista. Täysin tervettä päivää en varmaankaan enää ikinä näe. Kunhan elimistö pysyisi siinä kunnossa, että jaksaisin elää tavallista arkea vähän kevennettynä. Duracellpupuajat ovat olleet ja menneet. 🐰

Uskomatonta on, että valo alkoi näkyä, vaikka syvimmillä hetkillä sellainen oli täysin utopista ulkopuolisten hölinää. Onneksi valo näkyy nyt myös konkreettisesti. Kevät on uuden kasvun ja puhdistumisen aikaa. Uskon, että tämä vuodenaika on paras hetki myös voimaantumiselle.

Voimaantumisen myötä jaksan kohottaa taas peruskuntoa. Kesä on parasta aikaa siihen. Näin saan taas voimia lähteä kohtaamaan seuraavan talven, kaikkein hankalimman vuodenajan, haasteita.

Arjen ruuhkat

Niin on lempeät kesätuulet takana päin. Vaikka aurinko paistaa ja lämpömittari huitelee parissakymmenessä, tuuli kertoo jo syksyn koleudesta ja pimenevät illat päivän lyhenemisestä. Vielä olen saanut nauttia auringon porotuksesta, kun olen etsinyt pihalta tyynen nurkkauksen. Nautin täysin siemauksin lämmöstä, valosta ja vähistä vaatteista niin kauan kuin se on suinkin ja aina kun se on mahdollista. Ei mene montaa viikkoa, kun pakkaset kiilaa lämmön tiehensä ja pakottaa minut sisävangiksi. Mutta siitä en vielä murehdi. Otan jokaisen D-vitamiinin murusen luonnosta irti.

Viimeiset viikot ovat olleet yhtä hurlumheitä. Esikoinen lensi omaan kotiin uudelle paikkakunnalle urheilulukioon. Siinäpä on saanut tuhatlappusia heilutella ja tavaroita ajeluttaa ihan omiksi tarpeiksi. Samaan syssyyn lentisharkat pyörähtivät täysimittaisesti käyntiin ja Pohjoisen alueen aluejoukkueleirit pyörivät Rovaniemellä täyttä häkää. Siihen vielä itsellä kokous-/seminaarimatka Tallinnassa ja isäntä töissä niin voitte uskoa, että alkaa tuntua. Sanoin jo jossain vaiheessa, että olen jo ihan puhki vaikka arki vasta alkoi. Kymmenen tunnin yöunet on minulle minimi vaatimus.

Tallinnassa sain olla hotellissa onneksi oireetta. Voin suositella Radissonin SAS Sky hotellia. Se oli siisti ja varustettu ihanilla vuoteilla. Kyllä niissä passasi seurata yleisurheilun MM-kisoja veikaten porukassa tulosvetoja ja koisia pitkiä yöunia. Silmänruuaksi hotellissa oli tarjolla USAn maajoukot. Komeita nuoria miehiä ja kauniita naisia. Ihmettelen vain, että on sitä Trumpilla löysää rahaa, kun hotellissa makuuttaa sotajoukkojaan.

Suurimman osan päivistä vietimme koko matkaporukka ulkona, kun sää suosi ja kaikki tykkäsimme vielä nauttia syyskesän päivistä. Kyllä Tallinna on mukava kesäkaupunki varsinkin kun pysyttelee kaupungin laitamilla, pois turistivirrasta. Siellä on helppoa ja edullista nauttia hyvästä ruuasta ja juomasta, historiasta, kulttuurista ja hemmottelusta. Mutta pitihän sitä tietenkin käydä myös shoppailemassa ja tuliaisten lisäksi kotiin tuomisina oli täysin tukossa oleva akka. Lentokone aiheutti sekä mennessä että tullessa ongelmia etenkin korvien osalta, kun kärsin muutenkin jatkuvista korva- ja poskiontelokivuista. Onneksi älysin ottaa kotoa mukaan painetta tasaavat korvatulpat. Ne helpottivat paljon olotilaa.

Pääasia tässä arjen alkamisessa on, että jokainen on taas loman jälkeen paikkansa löytänyt. Muilla perheenjäsenillä pyyhkii hyvin ja minä repalehdan mukana. Esikoiselle saatiin kiva asunto yhdessä ystävänsä kanssa näppärän matkan päässä koululta ja harjoituspaikoilta. Sisustamalla kunnan kalseasta vuokrakämpästä tuli oikein nätti ja viihtyisä. Vielä viimeisiä stailauksia on tytöillä suunnittelussa, mutta niinhän niitä pitääkin aina olla. Asunto on myös minulle kohtalaisen hyvä. Se aiheuttaa  vain huimausta, ajatuksen tökkimistä ja puheen sekoilua, mutta ei ollenkaan pahimpia mahdollisia oireita.

Kuopus aloitti yläkoulun ja tuntuu viihtyvän siellä. Uudet luokkakaverit, opettajat ja päivärytmit toki etsivät vielä uomiaan, mutta pääsääntöisesti tyttö tulee iloisena ja koulupäivään tyytyväisenä kotiin. Paljon riittää juttuja muutoksista ja uusista asioista, mitä yläkoulussa on alakouluun verrattuna. Itsekin pääsin osalliseksi koulumaailman ihanuuksiin päällystämällä kirjoja. Yritin laistaa homman, koska tiesin että siitä ei hyvä seuraa. En onnistunut, koska tunnollisen äidin vielä tunnollisempi tyttö ei halua joutua opettajien huudon kohteeksi. Ihmettelin, että mistä hän puhuu ja toden totta, ne oppilaat joiden kirjat oli olleet päällystämättä, olivat saaneet opettajalta hurjan huutoryöpyn osakseen. Kuulostaa oudolta! Mutta onneksi iskä oli päällystänyt juuri sen aineen kirjan neidille ja tyttö välttyi huutomyrskyltä.

Minun osakseni jäi sitten ne loput kirjat. Voi jestas mitkä olot sain siitä hommasta. Tuore painomuste yhdessä kontaktimuovin kanssa toi mukanaan iho-oireet, päänsäryn, huimauksen, aivosumun, silmien kirvelyn, näön hämärtymisen, äänen menetyksen ja limaisuuden. Johan siitä olikin vuorokausi, kun tempaisin samat olot. Ne sain, kun isäntä aukaisi keittiössä astianpesukoneen ja itse erehdyin olemaan olohuoneessa. Haluatko arvata miltä tämä tuntuu? Voisin luetella kaikki maailman kirosanat putkeen potenssiin tuhat! Pitääkö arjen olla näin vaikeeta?

Siitäpä tulikin mieleeni, että sainhan minä päätöksen kuntoutustuesta 31.8.2019 saakka. Helpottaa, kun ei tarvitse taas puolen vuoden päästä olla samassa tilanteessa kuin tänä kesänä, mutta onhan tämä yhtä löysässä hirressä roikkumista. Oireet vaikeutuvat jatkuvasti, mutta kun olen kuulemma nuori (hahhah!) ja liian hyvin koulutettu (hahhah!) niin muita vaihtoehtoja ei ole. Työnantaja oli saanut kuitenkin postia, että heidän täytyy yhdessä työterveyshuollon kanssa ilmoittaa miten työhönpaluuni järjestetään. Siinä on taas sellainen mutta, että minulle ei kukaan ole ilmoittanut, että olen töihin palaamassa. Mitähän tämäkin taas mahtaa tarkoittaa?

Edellisen postauksen jälkeen olen käynyt lääkärissäkin. Tapasin foniatrin, joka oli oikeasti kiinnostunut tilanteestani. Hänellä oli aikaa sekä mielenkiintoa kuunnella ja kysellä kokemuksistani sisäilmasairaana. Foniatri tutki jälleen kerran äänihuulet ja äänenmuodostus systeemit. Mitään ei ole tehtävissä ääni ongelmalle, koska terveydenhuollossa ei tiedetä elimistön mekanismia, joka jymähdyttää äänihuulet liikkumattomiksi. Ohjeeksi tuli, että silloin kun ei ole oma ääni, pitää olla hiljaa. Tähän asti olen yrittänyt puhua vaikka ääntä ei olisikaan. Nyt on sekin loppu. Nykyään minulla on enemmän äänettömiä päiviä kuin äänellisiä. Siinäpä saa kanssaihmiset elellä ihan rauhassa. En tule heitä paljonkaan häiritsemään. Puheterapeutilta sain ääniterapiaohjeita. Niitä olen jumppaillut nyt yksin ollessani aina silloin, kun ääni on kotona.

Näillä on taas mentävä mitä on annettu. Foniatri kannusti edelleen pitämään positiivisen asenteen ja otteen elämään. Kyllä sitä on koeteltu, mutta vielä en ole halunnut päästää ilosta irti. On aikoja milloin en osaa muuta kuin nurista, valittaa ja tuoda negatiivisuutta esille, kuten tässäkin postauksessa. Mutta kaiken sen alla on kuitenkin myös positiivisia asioita ja luottoa, että elämä kantaa. Lentokoneen ikkunasta tuijottaessa tuli taas konkreettisesti nähtyä, että olipa pilvet kuinka mustia ja paksuja tahansa, niiden yläpuolella on aina kirkas ja valoisa aurinko.

Elämä on valintoja

Elämä on valintoja. Melko kulunut ilmaus vuosien saatossa, mutta aina yhtä ajankohtainen. Varsinkin silloin, kun elämään tulee rajoitteita ja voimavarat ovat rajalliset.

Minulle elämän valinnat liittyvät hyvinvointiini. Useimmiten psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ehdoilla, fyysisestä hyvinvoinnista tinkien. Valintaan vaikuttaa entisen elämäni arki ja rutiinit, jonka perustana on ammatillisen koulutuksen anti: "Ihminen on fyysis-, psyykkis-, sosiaalinen kokonaisuus". Nyt voin todeta sen omakohtaisesti aidosti todeksi. Olemme kuin kolmejalkainen jakkara - kun yksi jalka puuttuu tai on lyhyempi kuin kaksi muuta, tasapaino on menetetty ja se vaikuttaa koko jäljellä olevaan kokonaisuuteen. Seurauksena on kompensaation hakeminen ja rankkojenkin valintojen tekeminen.

Viime aikoina olen tehnyt raskaita taloudellisia valintoja. Tähän valintaan ajauduin, kun yhteiskunta ei suostunut maksamaan minulle perusverikokeita, jotka tilanteessani kuuluisivat rutiineihin. Koska haluan tässä pattitilanteessa ainaisen jahkailun tilalle jotakin uutta, päätin maksaa verikokeet itse. Nyt odottelen jännityksellä kuukauden verran mitä niistä lausutaan. Ensimmäinen vastaus on, että kesälomareissua ei tehdä. Kokeet maksoivat nimittäin 500€ matkakuluineen. Siihen kun lisää lähes 300€ työkykytutkimuksesta aiheutuneita kuluja voin kertoa, että hiton kallista tämä sairastaminen. Muutenkin on koko ajan viimeiset sentit venytyksessä. Se ei tuo eläkekertymä ole oikein tähän ikään mennessä ehtinyt korkeaksi nousta. Nyt en voi kovinkaan yhteiskunnalle kumarrella. Tämä valinta merkitsee monen monta luopumista, ei yksistään minulta vaan myös perheeltäni. Taas tulee tunne, että muut joutuvat kärsimään liikaa sairastamisestani.

Toinen asia mikä on tullut viime aikoina vahvasti eteeni, on ihanien kesäöiden vetovoima. Ennen kesti valvoa ja ihastella auringonlaskuja ja -nousuja. Nyt jos seuraan toisen tai pahimmassa tapauksessa molemmat, pää on sekaisin monta päivää. Mutta kun nautin niistä, haluan valvoa, nautiskella yön valosta ja uhrata muutaman päivän nukkumiselle.

Se hiljaisuus ja lumo, jota yön rauhaisat tunnit tarjoavat, jäävät voimavaraksi pitkäksi aikaa ja kantavat jopa talven sysimustassa, jäätävässä pimeydessä. Parasta on, kun pääsen tunnelmoimaan kesäyötä eri puolilla Suomea. Eteläinen Suomi on tältä kesältä vielä kokematta. Itä, Länsi ja Pohjoinen on tullut valvottua.

Sosiaaliset ja fyysiset voimavaroja lataavat tekijät syövät kuitenkin jaksamista kaikkein eniten. Se jos mikä harmittaa. Nehän ovat kuitenkin iso osa kolmijakkarassa. Sosiaalinen verkosto on kaventunut hurjasti viimeisinä vuosina. Suurin syyllinen siihen olen minä itse. En jaksa enää panostaa asioihin, joiden ympärillä pyörii paljon negatiivista energiaa. Myös turhanpäiväinen hörhöily on jäänyt vähälle, joskaan ei ihan kokonaan pois perusluonteestani johtuen.

Fyysiset ja sosiaaliset aktiivisuudet tapahtuvat useimmiten myös tilanteissa, joiden seurauksena saan joko kemikaali- tai kosteusvaurio-oireita. Pahimmissa tapauksissa molemmat. Siinäpä alkaa hymy, ilo, aktiivisuus ja intomielisyys hävitä nopeasti. Kovastihan koetan aina sinnitellä, mutta kyllä se noutaja iskee lopulta.

Parin viimeisen viikon aikana olen saanut viettää upeita hetkiä huippuporukoissa. Niissä saan olla oma itseni olipa minulla ääntä tai ei, olinpa vireä tai en, olinpa kärryillä tai en, pystyinpä keskittymään tai en. Jokainen saa olla sellainen yksilö kuin on. Kukaan ei vedä hernettä nenään, eikä revi pelihousujaan vaikka työnnynkin nukkumaan mitä omituisempina aikoina. Nämä porukat tietävät, että kun minulla on taas virtaa ja voimia, palaan porukkaan mukaan. Näin saan tuntea yhteenkuuluvuutta edes jollakin tasolla ihmisiin ja rakkaisiin tekemisiin, jotka entisessä elämässä olivat itsestäänselvyyksiä. Nykyisin roolini porukoissa on muuttunut hurjasti aikaisempaan verrattuna. Pikkuhiljaa roolimuutoksetkin näköjään onnistuvat.
Onni on ymmärrys ympärillä!

Sairaalaa ja juhlaa

Vietän työkykyarvion "puolikurssijuhlaa" kotona. Takana on viikon tutkimusjakso OYSissa. Edessä vielä toinen samanlainen. Mitä se tuo tullessaan? Sitä voin vain arvailla ja/tai kuvitella.

Takana on erittäin raskas viikko. Suurinpiirtein kaikki mahdolliset oireet ovat olleet tapissa koko ajan. Oireet löivät sananmukaisesti vasten kasvoja, kun avasin OYSin oven. Voi kamala mikä kemikaalien katku. Liekö lisäksi vielä kosteusvaurioitakin? Home ei haissut mutta VOC-yhdisteethän onkin minulle ne pahimmat ja niitä en haista. Kaiken hyvän lisäksi käytävillä oli menossa seinäpintojen maalaukset, jollain tymäkällä maalilla.

On sekä henkisesti että fyysisesti raastavaa elää voimakkaiden altisteiden ja oireiden kanssa tunnista ja vuorokaudesta toiseen. Väsyttää, päässä humisee, heikottaa, pyörryttää, ajatus pätkii, yskittää, nenä vuotaa, silmiä kirvelee, näkö hämärtyy, maha turpoaa, kroppaa särkee ja pakottaa, ääni ei kulje eikä mistään jaksaisi innostua. Mutta kun on pakko! Tämä pakko on kestettävä, että työkyvystäni voidaan lausua jotain, jota työeläkelaitos on vailla, jotta saisin toimeentulon jostakin, kun ansiotyöhön minusta ei ole! Lääkäri ja osastonhoitaja pohtivat onko minua järkevää pitää nuissa olosuhteissa. Mutta jollen ole heidän seurannassa, ei ole mitään mitä lausua. Ja vaikka he lausuvat, ei ole varmaa, riittääkö lausunnot siltikään rahoittavalle taholle. Mikään ei tunnu olevan niin varmaa kuin epävarma.

Parasta arviointijaksoilla on olleet muut osaston potilaat. Heidän kanssaan voin olla juuri sellainen kuin olen. Sillä hetkellä. Siinä tilanteessa. Tässä ja nyt. Heidän kauttaan näkee myös iloa, onnistumisia ja kuntoutumisia. Mutta valitettavasti myös samaa vuosien paikallaan polkemista ja tuulimyllyjä vastaan taistelua mitä itselläkin. He elävät samaa todellisuutta kuin minä. Heillä on samat yhteiskunnalliset ongelmat kuin minulla, vaikka terveydelliset ongelmat voivat olla jotakin täysin muuta. Vuosien saatossa olen saanut osastolta elämääni myös luottoystäviä.


Osastolla juhlittiin yhdessä erästä potilasta, jolle avautui uudet ovet ja uudet myötätuulet.

Osastomme kanssapotilaat ymmärtävät ilman sanoja. Sanoja minulla onkin ollut heille viikon aikana vähän. Äänen menetys on pitänyt siitä huolen. Mutta kyllä se raivostuttaa! Ympärillä täytyy olla täysin hiljaista, että tulen ymmärretyksi. En voi kuvailla sitä raivon ja ärsyyntymisen määrää, kun minua​ ei ymmärretä, koska puheestani ei saa selvää. Tunnen itseni täysin avuttomaksi idiootiksi mm. puhelimessa ja ihmisten joukossa. Turhaudun, kun yritän saada asiani sanottua, mutta kukaan ei edes ymmärrä, että yritän puhua. Tai jos kuulevat ja yrittävät kuunnella, eivät ymmärrä pihinän sisältöä. Tärkein itseilmaisun muoto, puhe, puuttuu. Tunnen itseni täysin ääni-invalidiksi, mutta kyseessä on jälleen sairauden muoto, mitä ei tunnusteta. Luojan kiitos pääsen monen vuoden jälkeen foniatrille uudelleen tutkimuksiin. Toivottavasti jo ensi viikolla!

Viikon eroa piti paikata läheisyydellä ja lämmöllä! ❤ 

Tämä viikonloppu oli tärkeä päästä viettämään kotona perheen parissa. Terve sisäilma, rakkaat ihmiset ja tassuterapeutit antavat tärkeän katkon osaston kurjuudelle.

Matkalla kevätjuhlaan raekuuron yllättämänä. "Jokainen helmi hiuksissa tuo onnenhetkiä tulevaisuuteen" (uusin kuhmolainen sananlasku) 😊

Tänä viikonloppuna oli aihetta myös juhlaan. Kuopus päätti alakoulun ja esikoinen peruskoulun. Sää oli samankaltainen kuin koulunpäätöksessä keväällä 1993. Silloin oli ikäluokkani lakkiaiset räntäsateen keskellä. Itse niiasin lakkini vasta itsenäisyyspäivänä. Nyt raekuurot, pohjoistuuli ja hyytävä kylmyys saatteli lapsukaiset ja nuorukaiset kesäloman kautta uusiin haasteisiin.

Jokainen kuutosluokkalainen sai orvokin ykkösluokkalaiselta.

Tunteikas päivä, jota halusin mennä mieheni mukana juhlistamaan ysien päättäjäisjuhlaan - terveyttäni uhmaten. Fyysiselle hyvinvoinnille erittäin tyhmää, mutta psyykkeelle niin tärkeää nähdä omatekemä muiden ikäistensä rivistössä kauniina, hymyilevänä ja elämää täynnä.

Oppilaiden musiikkiesitys, opettajan erinomainen puheenvuoro ja todistusten jakaminen juhlavasti, toivat mukanaan tunneryöppyjä ja saivat aikaan silmien hikoilua. Koulunpäätöskahvit yhdessä pikkumumman ja -ukin sekä tyttöjen enon perheen kanssa toi päivään lisää onnellisuutta. Lasteni lämpimät halaukset päivän aikana ovat parasta mitä heiltä voin saada. Olkoon numerot paperilla mitä ovat ja stipendit kannustajina, mutta ihmisyys, mikä molemmista neideistä aidosti huokuu, on tärkeintä. Tuli tunne, että taidan riittää myös heille tällaisena äitinä kuin olen.

Ihanan lämminhenkinen päivä takana. Toivon niin omille nuorilleni, kuin kaikille muillekin, vahvoja siipiä elämän lempeisiin tuuliin ja kylmiin myrskyihin. Niiltä ei voi kukaan välttyä, mutta niitä voi kasvaa ottamaan vastaan.

Häiriö käyttöjärjestelmässä

Hupsista, kun on vierähtänyt päiviä kirjoitusten välissä. Näin minulle käy, kun sisäinen käyttöjärjestelmä tökkii. Niin mitenkä käy?

Yritän elää mahdollisimman normaalia elämää voimakkaista altistusoireista huolimatta. Ymmärrän, että se on virhe. Tiedän, että elimistöni voisi parhaiten, kun pysyisin pois ärsykkeistä ja altisteista. Koska oireilen voimakkaasti kemikaaleille, nyky-yhteiskunnassa on mahdotonta elää kemikaalivapaassa ympäristössä. Oireet ovat siis läsnä jatkuvasti jonkun tasoisena. Siihen kun tulee kosteusvauriokuorma lisäksi, niin soppa on valmis. Uhmaan siis tietoisesti hyvinvointiani jalkautumalla ihmisten ilmoille. Tämän seurauksena sisäinen käyttöjärjestelmäni tökkii, hidastelee ja jumittaa.

Käytin kuopusta viime viikolla Tartossa lentisturnauksessa. Siellä oli ihanan lämmintä tähän meidän lumiseen kurjuuteen verrattuna. Tartto on kaunis kaupunki ja ihmiset erittäin ystävällisiä. Voin vain kuvitella miten nauttisin siellä kesätunnelmasta.

Mutta ne oireet! Voi himputti, kun muuten erittäin hyvässä hotellissa oli kokolattiamatot sekä vieraiden käyttämät voimakkaat parfyymit ja partavedet. Ostoskeskuksissa "löyhkäsi" tekstiilien suojakemikaalit ja suojamattojen kumit ihmisten hajujen lisäksi. Hengitystiet olivat koko matkan tukossa, pää pökkyrässä ja kipeä ja väsymys painoi päälle. Yöt meni yskiessä, mutta onneksi lämmin sää antoi mahdollisuuden ulkoilla ja nauttia terassi-istuskelusta.

Tulomatkan vanha laiva ja alkuviikon laboratorio käynnit eivät ainakaan parantaneet vointia. Päinvastoin, oireet vaan syvenivät näistä lisäaltistuksista. Olin todella tukkoinen ja aivosumussa. Toimintakyky meni olemattomiin. Uni maistui niin yöllä kuin päivälläkin. Edelleen palaudun reissun aiheuttamista murheista, mutta ajatus alkaa luistaa taas pikkuhiljaa. Huomaan, että viimeiseen viikkoon sisältyy jälleen hurjasti muistikatkoksia. Ilmeisesti toimin kuitenkin voimakkaasti altistuneena suhteellisen järkevästi vaikka keskittymiskyky onkin silloin heikohko. Jälkeenpäin sitten aina hoksaan etten muista lähellekään kaikkea tai muistikuvat ovat epämääräisiä. Tämän takia olen kerran jos toisenkin joutunut hankaliin tilanteisiin ja saanut jopa moitteita osakseni.

Aamulla tuli mieleeni, että miten helppoa olisi, kun jumissa oleva elimistö voitaisiin buutata uudelleen käyntiin. Sisäinen käyttöjärjestelmä eheytettäisiin ja resetoitaisiin. Naps vain ja elimistö alkaisi taas toimia kuten entisessä elämässä.

Kunpa tulisi joku ulkopuolinen taho, joka sanoisi, että teeppäs näin niin olosi kohentuu. Mutta ei! Kaikki pitää opiskella ja keinot keksiä ihan itse. Olen kokeillut ja testannut jos jonkinlaista ruokavaliota, normaalien vitamiinilisien kylkeen extravitamiineja, rentoutusharjoituksia, voice massagea, hengitys- ja ääniharjoituksia, allergialääkkeitä, kortisonia, astmalääkkeitä, nenäsumutteita, nuhalääkkeitä, vaihtoehtoterapioita... Muutamia mainitakseni! Mutta ei. Oireet ja ongelmat on ja pysyy. Altisteiden määrä lisääntyy jatkuvasti. Epätietoisuus tulevaisuudesta mietityttää.

Kai tässä on ruettava vakavasti pohtimaan eristäytymistä. Mutta miten se onnistuu minun luonteella? Sekin kai selviää vain ja ainoastaan kokeilemalla!

Mutta en halua päättää postaustani kurjuuteen. Yllä olevaan narinaan on piilotettu myös positiivisia asioita. Huomaan, että kiinnitän aikaisempaa enemmän huomiota terveelliseen, monipuoliseen ruokavalioon, silmäni hakevat nykyään pieniä, kauniita asioita ympärilläni sekä nautin puhtaasta ilmasta, ulkoilusta ja luonnosta aina, kun se on mahdollista. Ilman positiivisuuden aktiivista viljelyä ja arjen pieniä iloja en jaksaisi näinkään hyvin.

Vappua!

Vappuaatto kääntyi juuri vappupäivän puolelle. Tervetuloa toukokuu! Istun yksin meille uudessa nojatuolissa, joka on ihana. ❤ Viime yön sain nukkua meille uudessa sängyssä. Se on täydellinen. ❤ Saa nähdä jääkö nämä ihanuudet meille vai muuttavatko ne syksyllä jälleen uuteen osoitteeseen. Siihen asti nautin näistä jokatapauksessa täysin siemauksin.

Meille uudet vähän käytetyt huonekalut ovat arjen luksusta. Vuoden 2013 syksyllä jouduimme kemikaalialtistusteni takia hävittämään suuren määrän huonekaluja. Lähinnä vanhojen lastulevyjen aiheuttamat käryt olivat niissä oireideni aiheuttajia. Nukuimme pari vuotta lattialla pelkillä patjoilla ja säilytimme irtaimistoa pahvilaatikoissa. Pikkuhiljaa olemme löytäneet puhtaissa tiloissa olleita käytettyjä huonekaluja entisten tilalle, mutta edelleen huushollissa tuntuu vallitsevan hallitsematon kaaos. Uudet huonekalut eivät tule kysymykseenkään voimakkaiden palon- ja homeenestokäsittelyjen vuoksi. Lapsille erehdyttiin ostamaan uudet sängyt, mutta ne saatiin sisälle vasta muutaman viikon tuuletuksen jälkeen. Siispä kyttäilen jatkuvasti tuntosarvet herkillä mistä löytyisi milloinkin meille todellisia huonekaluhelmiä. Nämä viimeiset löytömme lukeutuvat ehdottomasti niihin. 😍

Elimistön altistustuntosarvet tuntuvat olevan jälleen liiankin aktiivisina. Liekö matalapaineella osuutta asiaan? Olen iloinen, että päätimme juhlia vappua eilen, aatonaattona. Eilen olin kohtuullisen hyvässä kunnossa yskää, nuhaa, pään-, poskipäiden- ja korvasärkyä lukuunottamatta. Mutta nuita pikkuvikoja ei lasketa. 😃 Onneksi pääsin kauppareissulla väistämään pahiten homeelle, pesuaineille ja parfyymeille haisseet pariskunnat. Muutamia pitempiä pakoaskeleita ja hyllyjen väliin ryntäilyä se vaati, mutta oli kyllä lopputuloksen kannalta sen vaivan arvoista. Vappubileet vietettiin siis aatonaattona vakioporukalla oikein mukavan rauhallisesti saunoen, iltapalaa ja kuohuviiniä maistellen. Ystävät on rikkaus!

Tänä iltana juhlat olisikin jääneet juhlimatta voimakkaiden oireiden vuoksi. Päivä on mennyt hiljaisuuden vallitessa ja sohvalla nuokkuen. Ei ole taas ollut ääntä eikä voimia millä seurustella. Lyijyliivit iskeytyi jälleen painolastiksi. Olen joutunut pitämään paljon silmiä kiinni vaikka todellinen uni ei ole pyrkinytkään riesaksi. Kiitos painomusteiden ja pesuaineiden! Se tunne minkä kemikaalimyrkyt minulle aiheuttaa on niin vaikeasti selitettäviä etten millään osaa sitä painostusta pukea sanoiksi.

Tassuterapeutit järjestivät onneksi vaikka minkälaista näytelmää tällekin päivälle. Näiden kahden viha-rakkaussuhdetta on kyllä huippumukava seurata. Perheelle ja karvakavereille kelpasin hyvin taas ihan mykkänäkin. Toki se vaatii paljon enemmän perheeltä pitkää pinnaa, viitseliäisyyttä ja aktiivisuutta tulla lähelleni, että päivän askareet saadaan tehtyä ja ajatukset vaihdettua. Itselleni en millään meinaa kelvata. On niin rasittavaa, kun olisi sanottavaa, kommentoitavaa, juteltavaa, mutta kun en kykene. 😷 Päässä kyllä ehtii poukkoilla vaikka sun mitä näinä mykkähetkinä. Noh, juttelenpa taas sitten kun kurkku kestää!

Oikein mukavaa vappua, ketkä siinä humussa vielä olette! 😊

Hajujen päivä

Tänään oli taas aamu, jolloin home haisi ulkona heti, kun avasin ulko-oven. Luulisi lumipeitteen ja pienen yöpakkasen pitävän hajut loitolla, mutta eipä vaan pidäkään. Joka kerta ulkohomeen iskiessä tajuntaan tulen yhtä tyrmätyksi. On käsittämätöntä miten taivaan ollessa kattona, hajut voivat olla niin voimakkaita, että hengitys salpaantuu.

Toinen ihmetyksen aihe itsessäni on, että miten voin ylipäätään haistaa mitään! Nenästä vuotaa jatkuvasti vettä ja verta kaikissa olomuodoissa. Limakalvot turvottaa niin, että poskipäitä jomottaa alvariinsa. Miten nuin rikkinäinen nenä voi vielä aistia jotain? Erotanko kaikki hajut vaiko pelkästään niitä, jotka ärsyttävät. Olen taipuvainen veikkaamaan jälkimmäistä. Mielestäni mm. kukat, ruoho, savu, hajuvedet, hiustenpesuaineet, kasvo- ja käsivoiteet tuoksuivat ennen hyvältä. Nykyään ne HAISEVAT! Ne haisevat niin, että nokkaa polttaa, kurkkua kuristaa ja silmiä kirvelee.

Tänään ajelimme lentiksen C-tyttöjen sarjakauden viimeisessä turnauksessa Kuopiossa.

Edellä menevä rekka haisi pakokaasulle. Turnauspaikan portaikko haisi betonille ja vesihanan vesi haisi niin homeelle, että jouduin juomapullonikin pistämään roskikseen. Onneksi laukusta löytyi liiskaantunut Supermarjapatukka, jolla sain homeen maun ajettua loitommalle ja samalla kurnivaa mahaa hiljaisemmaksi. Salissa itsessään ei ollut hajuja, mutta keuhkoihin pisti ja yskitti. Valtavat pölymäärät oli toki yhtenä selittäjänä ärsykkeelle.

Kauppareissulla vaatehyllyistä pöllähteli kemikaalien hajuja. Urheiluosaston ohimarssilla haisi pyöränkumit ja kenkäosastolla kumikengät. Jossain oli ilmiselvästi massoittain kynttilöitä, koska haju- ei kun tuoksukynttilät huumasivat ohikulkijan. Kassojen lähistöllä leijaili pesuaineitten voimakkaat käryt vaikken nähnyt koko pesuainehyllykköjä. Välillä hajut olivat niin karmeita, että oli pakko hengittää hihaan, kun unohdin sekä maskin että kaulahuivin kotiin. Hajujen vuoksi kauppareissut eivät innosta nykyisin enää yhtään. Hajut tuovat mukanaan myös sen ihanan lamaavan väsymyksen, joka rajoittaa aivan liikaa toimintakykyäni.

Tullessa autossa ihmettelin järkyttävää hajukäryä. Nuuhkin jokapaikkaa. En ensin käsittänyt mistä haju on peräisin. Sitten nenää niistäessä hoksasin, että ihanhan ne on omat kädet, jotka käryää. Samassa tajusin, että puhelimeni nököttää somasti uusien suojakuorien kätköissä. Ja voi luoja mikä haju kuorissa on! Voisin kuvailla sitä uusien auton suojamattojen kumikäryksi. Huh heijjaa miten on pistävä haju! Osasipa tarttua tiukkaan käsien nahkaan  mokoma haisuli. Montakohan kuukautta kestää taas tuuletus etten enää reagoisi tähän uutuuteen?

Kemikaalit ja niiden käryt ympäröivät meitä jokapaikassa. Asiasta on erittäin hyvä kirjoitus Maaseudun tulevaisuudessa. Kannattaa lukea, jos olet kiinnostunut omasta ja lähimmäistesi hyvinvoinnista.

Tällaisessa hajumaailmassa vietin Allergiaviikon viimeisen lauantain. Kysessähän ei kuitenkaan ole kai allergia - pikemminkin herkistynyt herkistyneen ominaisuus. 😋😁