Pieni selviytymistarina

Kuusi vuotta sitten elämä oli taitepisteessä. Silloin en tiennyt tulenko koskaan selviämään sisäilma-/monikemikaalihelvetistä. Asuntona tämä naapurista lainassa ollut teltta, unta 16 h/vrk, työhön en voinut mennä, harrastuksiin en kyennyt, toimeentuloa ei ollut. Elettiin pelkästään miehen palkalla, mutta menot eivät pienentyneet yhtään.

Perhe kävi kylässä luonani tuolla mun pesässä. Ruokailut hoituivat niin, että isäntä toi lautasella annoksen mulle pihalle. Jokainen hetki tuntui olevan taistelua hengissä pysymisessä. Ne hetket kun olin hereillä, vietin terassilla toppatakki päällä, ystäviltä lainassa olleen rehunsulatussäteilylämmittimen alla ja mietin:"Tässäkö on mun elämä!?".

Pitkä, yksinäinen matka, paljon kyyneleitä ja perkeleitä, nöyryyttä, luopumista, alistumista ja kysymyksiä, mutta ei yhtään vastausta. Sisuttelua, taistelua, periksiantamattomuutta. Yhteiskunnalta ymmärtämättömyyttä, mutta onneksi läheisiltä ja oikeilta ystäviltä sietämistä, hyväksymistä ja tukemista.

Tarpeeksi aikaa, kemikaalitonta elämää ja puhdasta ilmaa! Kuusi vuotta kesti ennen kuin elimistö alkoi taas sietää edes pieniä määriä epäpuhtauksia ja kemikaaleja. En olisi ikinä uskonut, että saan lähes normaalin elämän takaisin. Mutta tässä sitä ollaan! Takaisin oravanpyörässä.

Ensimmäiset 40 vuotta olin täysin eri ihminen kuin mitä tänään olen. Tervettä minusta ei enää tule, mutta päivittäisessä arjessa selviytyvä tuli. Nyt on menossa matka, jossa pitää opetella elämään uuden minäni kanssa ja toivoa, että elimistöni kestää.

Lämmön voimaa

Onhan ollut huippumahtava kevät ja kesä. Lämpö ja kuivuus ovat mahdollistaneet hyvän olon jatkumisen Thaimaan reissun jälkeen. En pysty sanoin kuvailemaan sitä hyvän olon tunnetta, kun saan viettää aikaani ulkoillen. Kevät meni kesäkuulle asti lähes päivittäin metsässä samoillen. Hyvää oloa ja merkityksellisyyttä lisää myös päivittäinen työnteko. On tärkeää olla taas osa yhteiskuntaa.

On surullista, että ihmiset joiden terveydessä ei ole ongelmia, eivät käytä ulkoilman mahdollisuuksia hyväkseen. Ulkoillessa tulee vahingossa käytettyä ja vahvistettua elimistöään ja liikunnallisia taitojaan. Liikkumaanhan meidät ihmiset on luotu. Toivon kovasti, että jokainen löytää itsestään halun lähteä tutustumaan ulkoilun tuomiin mahdollisuuksiin. Niitä on maailma pullollaan. Voin kyllä tunnustaa, että heinäkuu on mennyt itselläkin luvattoman vähällä liikunnalla vaikka vietänkin kaiket päivät ulkosalla.

Moni vertaiseni kärsi keväällä hurjasti katupölyn tuomista hengitysvaikeuksista. Itse olen siitä onnellisessa asemassa, että nuo pölyt eivät ulotu meidän mehtäläisten asuinseudulle. Myös pitkään maassa pysynyt lumipeite auttoi ilmeisesti voimaan hyvin.

Varjopuolena lumipeitteessä oli moottorikelkkojen pakokaasukäryt, jotka yli puolen kilometrin päästä veivät minut muutamaan otteeseen pois pelistä. Huono tuuri, kun satuin samoilemaan metsässä ja tuuli toi mukanaan käryt. Ei meinanneet jalat jaksaa kantaa kotiin saakka. Positiivinen puoli tuossakin oli, että hyvä jakso auttoi toipumaan nopeasti takapakista.

Lähes päivittäin sain siis nauttia luonnon keväisistä ihmeistä. Sain seurata lumen muuttumista hössöksi ja edelleen vedeksi, jään haurastumista, jäälauttojen liikkumista ja purojen vapautumista talven kahleista, silmujen turpoamista ja puhkeamista, lintujen muuttoauroja ja pesänrakennuspuuhia, sammakkojen kosiomatkoja. Valkoisen värin muuttumista harmaan kautta elinvoimaa uhkuvaksi vihreäksi.

Olen saanut nauttia auringon valosta ja sen tuomasta lämmön hellästä kosketuksesta. Lempeiden tuulien hipaisusta ja kohinasta puiden latvustossa. Lintujen liverryksestä, joka toisinaan äityy lähes häiritseväksi tuhatpäiseksi kuorohuudoksi. Joutsenten ja hanhien kangkatuksesta, kun ne ilmoittivat huutelullaan tulleensa taas kesäksi kotiin ja asettuvansa uskollisesti sijoilleen. Nyt saadaan jo nauttia telkkäpoikueiden uinti- ja sukellusnäytöksistä. Tänään aamunavauksesta vastasi kurkipariskunta komealla huudollaan. Eilisen illan päätti kuikkien huutokonsertti.

Sain kävellä, kävellä, kävellä pitkän lempeän kevään. Hitaasti suunnaten pois pihapiiristä. Nauttien, kun keuhkot ei tuntuneet, kun jalat kantoivat ja veivät eteenpäin. Tunsin miten mieli on vapaa, onnellinen, toisinaan lähes tyhjä. "Elämä on ihmisen parasta aikaa ...ainakin keväällä" kirjoitin Facebookin päivitykseksi.

Tämän metsänkuninkaan ikuistin kuvauskojusta.
Hieno hetki!

Olen niin kiitollinen niistä lähes terveistä kahdesta ja puolesta kuukaudesta. Tunsin olevani voimakas. Jaksoin tehdä kotona normaalin ihmisen arkeen kuuluvia asioita. Luulin jo pääseväni takaisin muutaman rakkaan liikuntaharrastukseni pariin. Ehdin jo tehdä valmistelujakin siihen suuntaan. Mutta...

Kun on sairas, on sairas. Sitä tosiasiaa ei pääse näköjään muuksi muuttamaan. Ensimmäiset merkit takapakista tulivat, mutta enhän niitä halunnut uskoa. Olin varma, että toivun taas nopeasti. Nyt on taas uskottava, ettei palautuminen edisty. Tuntuu käsittämättömältä miten romahdus voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jälleen kerran matto vetäistiin jalkojen alta vaikka seisoin tukevasti sen päällä. Sinne keikahti emäntä suoraan selätykseen.

Mistä tämä tuli? Mikä tämän teki? Miksi juuri nyt? Pää on täynnä kysymyksiä mihin ei ole vastaukseksi kuin arvailuja.

Jos olet seurannut kirjoitteluani, huomaat, että hyvinä aikoina täytän elämäni kaikella muulla kuin sähköisten vempaimien edessä istuskelulla. Nautin jokaisesta hyvästä hetkestä jotenkin muuten, kuin ruutua tuijottaen. Nyt on taas tämä aika. Sormet jaksaa juosta näppäimistöllä vaikka jaloista on puhti kokonaan pois ja keuhkot ovat raskaat. Elimistö on valettu jälleen kerran lyijyä täyteen. Siltikin olen paremmassa kunnossa kuin vuosikausiin.

Vaikka vastustaa, meinaan nauttia edelleen kesän ihmeellisestä lämmöstä ulkona töitä tehden, oleillen ja lueskellen. Eilinen +28,5 on juuri sitä mitä tarvitsen. Luonto jaksaa onneksi vielä kannustaa ja otan tämän kannustuksen avosylin vastaan.

Jouluiloa

Vuoden 2017 viimeiset viikot ovat olleet ihmeellisiä. Olen halunnut laittaa joulua ja olen jopa nauttinut siitä. Monesti olen saanut itseni kiinni joululaulujen hyräilystä tai jonkun listahitin lauleskelusta. Ei edes vuoden lyhyimmät päivät ole  mieltäni jäädyttäneet. Outoa! Tämä on outoa minulle, joka olen muutamana viime vuonna pakkosuorittanut joulun muutamia traditioita verenmaku suussa vain siksi, että lapsilla olisi edes pientä jouluiloa. Itse olisin mieluummin pakannut bikinit ja sandaalit laukkuun ja karannut jonnekin, missä joulun kanssa ei ole mitään tekemistä. Se on ollut vuosien mittaan ainoa joululahjatoiveenikin.

Onneksi tänä vuonna myös minä olen saanut jouluiloni takaisin. On ollut oikeastaan aika järkyttävää tajuta, miten lääkitys voi viedä ihmiseltä ilon ja itselle tärkeiden asioiden merkityksen. Olen ollut aina jouluihminen. Olen kasvanut perheessä ja suvuissa, joissa joulu on ollut vuoden laitetuin ja merkityksellisin juhla. Sitä olemme siirtäneet myös lapsillemme ja myös heistä on tullut todellisia jouluihmisiä. Miten lie vaikuttanut lapsiini se, että olen ollut viimeisinä vuosina jouluisin paikalla, mutta en ollut henkisesti läsnä samalla aaltopituudella kuin muu perhe ja suku.

Nyt on kuitenkin toisin. Lahjoja on sujahdellut paketteihin ja olen tuntenut niiden antamisesta aitoa iloa. Joitakin jouluruokia on valmistettu itse. Ihan itse jopa ensimmäisiä uusia ruokakokeiluja, joita ennen on haettu valmiina kaupan tiskistä. Huushollia on järjestelty ja siivoiltu. Koti näyttää kodilta pitkään pitkään aikaan.

Koti ei tuoksu enää pesuaineelta. Sen lapsetkin huomasivat ja sanoivat, että on outoa, kun joulu on ennen tuoksunut pesuaineilta. Kuusta ei ole sisällä. Ulkoa löytyy kuitenkin monta kuusen muotoista valorakennelmaa. Hyasintteja ja joulutähtiä ei enää meillä näe kuin tekokukkien muodossa. Suurin osa kynttilöistä on korvattu paristolla lepattaviin liekkeihin. Pähkinät on jääneet kaupan hyllylle. Monta asiaa on toisin kuin ennen, mutta niillä ei ole mitään merkitystä sille miltä sydämessä tuntuu. Lasten riemua on ilo katsella.

Eihän se joulunalus ihan rallatellessa ole mennyt. Oireet päällä pinna palaa ja taivasosuudet menee. Sitä äkkipikaisuutta on tullut itsehengessä ihmeteltyä, mutta nyt siihenkin on tullut selitys. Vertaisilla on kuuluu ihan samanlaisia piirteitä oirehtiessa. Tyypillistä käyttäytymistä sisäilmaoireilijoille. Nyt kun tämän tietää on vähän helpompaa ymmärtää taas itseään. Kanssaeläjille tässä on sietämistä, paljon opeteltavaa ja hyväksyttävää. Jospa he tätä kiukkupussia jaksaisivat. Lapsi totesikin viime viikolla, että se on äitillä pää niin täynnä kaikkea paskaa, että kun pieni vastoinkäyminen tulee, silloin räjähtää.

Nyt on kinkkua maisteltu, riisipuurot syöty ja joulurauha julistettu. On aika kiittää Sinua lukijani, kun olet seurannut taaperrustani. Kiitokset myös kaikesta saamastani tuesta ja kannustuksesta. Yksin täällä ei kukaan jaksa. Kirjoittelen itselleni ja teille taas vuoden 2018 puolella aina silloin, kun tunnen, että on jotain kirjoitettavaa luontaisesti.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua! Toivottavasti jouluilo ja joulun valo löytyy jokaiseen sydämeen. Voimia teille, joille joulu on raskasta aikaa syystä tai toisesta. Tiedän nyt kokemuksesta, että kaikille tämä ei tunnu juhlalta.

"Kun sammutat ison valon,
pienet alkavat loistaa.
Kynttelikkö ikkunalla. Kuusi parvekkeella
itse asiassa
ne loistivat koko illan. Et vain katsonut,
et nähnyt.
Eivätkä ne oikeastaan ole pieniä,
eivät lainkaan. Ne vain näyttävät,
koska niiden valo tulee
syvemmältä... pimeydestä.
Mutta ne ovat täyttä valoa,
täydempää... niin kuin kuiskaus
joskus vahvempi kuin huuto."

-Lassi Nummi-

Sisäilman sairastuttamat

Tänään paikallislehti Kuhmolainen julkaisi Elämänmenoa -palstalla jutun meistä kahdesta sisäilman sairastuttamasta. Juttu  http://www.kainuunsanomat.fi/kuhmolainen/kuhmo/sisailman-sairastuttamat-2/ -verkkosivulla. Lehdessä jutun otsikointi oli todella pysäyttävä, ainakin minulle itselleni.

Sisäilman myrkyt ovat todellakin näkymättömiä ja toimittaja on hoksannut kuvata asian juuri niin kuin otsikointi on. Koko jutusta iso kiitos kuuluu muutenkin ammattitaitoiselle toimittajalle. Hän kirjoitti taitavasti ulos juuri sen mitä hänelle kerroin, yhtään värittämättä tao sanoja suuhuni pistämättä. Jutusta tuli todellinen, jopa niin todellinen, että tekstin tarkastaminen ei minulta onnistunut ensiyrittämällä hillittömästä itkusta johtuen. Kun toinen kirjoittaa auki sen mitä itse on kokenut, asiasta tulee itselle enempi tosi. Ja nyt se kosketti minua syvältä.

Olen jännittänyt jutun julkaisua nyt reilun viikon verran. Kun lupauduin haastatteluun ajattelin ettei minulla ole yhtään mitään hävittävää. Olen hävinnyt jo niin paljon. Ajattelin myös, että jos näistä asioista ei puhuta, näistä ei myöskään tiedetä. Halusin kertoa haastattelussa asiat juuri niin kuin ne on ja pelkästään omista lähtökohdista ja näkemyksistä. Tähän mennessä olen saanut pelkästään positiivista kommenttia, mutta odotan koko ajan milloin viiltävä terä viuhahtaa. Olen varma, että kaikkia tämä ulostulo ei miellytä.

Itse haastattelu sujui muuten oikein hyvin, mutta minähän se taas otin pienet päivähuurut toimituksen tiloissa. Sekin kuvataan jutussa todenmukaisesti:

Kuin juttua vahvistaakseni sain tässä muutaman menneen päivän aikana kunnollisen poltteen nahkaankin. Halusin poistua ihmisten ilmoille ja siitäpä kiitos seisoo nyt naamataulussa. Ihoa polttaa, kurvelee, kutittaa, pistelee, kuumottaa... Nyt on taas uskottava ja linnoittauduttava ensi viikoksi eristykseen. Black Friday huipentui altisteiden myötä taas synkähköksi.

Mikä parasta tämän päivän illassa on se, että olemme taas päässeet yhden päivän lähemmäksi kesää!

PS. Kainuun Sanomat tarjoaa lähes koko jutun luettavaksi kaikille
http://www.kainuunsanomat.fi/kuhmolainen/sisailman-sairastuttamat/

#yksiniistä

Otan haasteen vastaan ja kerron, kun olen #yksiniistä.

Olen yksi niistä,
- joka menetti terveyden, työn, elämäntavan ja harrastukset.
- jota useimmat lääkärit dissasivat, halveksivat ja myllyttivät. Mutta enää he  eivät sitä pysty minulle tekemään. Olen alkanut puolustaa itseäni ja pystyn haastamaan tiedoillani heitä ja heidän luulojaan.
- jolle arki ei ole enää itsestäänselvää ja varautuminen sekä ennaltaehkäisy kuuluu päivittäiseen elämään.
- jonka oikeuksiin ei enää kuulu puhdas hengitysilma.
- joka sisuttelee eikä aio katketa vaikka kuinka taipuu.

Edelleen koen suurimpana menetyksenä elämäntavan menetyksen. Se kaihertaa mieltä päivittäin. Aktiivinen liikunta oli yhtä kuin minä - se oli työni ja harrastukseni. Menetin sairastumiseni myötä kyvyn rasittaa elimistöäni. Pienikin rasitus puristaa keuhkot rusinaksi, tekee lihakset lyijyn raskaaksi, aiheuttaa niveliin juilimista ja jomotusta. On tyydyttävä vain köpöttelyyn. Se ei tunnu olevan riittävää pääni hyvinvoinnille eikä sillä tienata elantoa. Elämäntapaani kuului myös luonto. Se aiheuttaa nykyään suuria haasteita. Milloin ärsykkeenä on terpeenit, homeet, siitepölyt tai hajut ja milloin taas kylmä kosteus tai kuiva pakkanen. On arjen luksusta, kun pääsen metsään!

Viisi vuotta olen yrittänyt hyväksyä lempeämpää otetta kroppaani, mutta kun ei! Haluaisin aina vaan takaisin lenkkipoluille, suksiladuille, pelikentille ja metsästysmaille. Tahtoa on, mutta kykyä ei. Tämä on vaikea yhtälö.

Uusi harrastukseni jooga, antaa onneksi haastetta maailman notkeimmalle rautakangelle, mutta nyt tuli stoppi siihenkin. Sain harmikseni massiivisen astmakohtauksen viimeisimmällä tunnilla kolmisen viikkoa sitten epäpuhtaan sisäilman takia. Joogaohjaajani on huikean ymmärtäväinen ja on saanut nyt  järjestettyä meille uudet tilat. Viikon päästä pääsen taas haastamaan kroppaani ja pakottamaan jäykistyneitä niveliä entisille liikeradoille. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa, vaikka koko homma alkaakin taas ihan alusta pitkän tauon takia. En nimittäin osaa vielä joogata itsenäisesti. On se sen verran kimuranttista.

Onneksi minulla on vielä silmät (monesti tikkuja täynnä) ja korvat (särkee/pakottaa aina huonoissa tiloissa ja valuvat öisin märkää), joilla seurata toisten osallistumista kilpaurheiluun. Kisakatsomossa on aina tunnelmaa ja siellä voi viihdyttää itseään erilaisilla ajatusleikeillä esim. lyömällä mielikuvituksissa vetoa voittajista. Silloin kun omatekemät ovat kentällä, jännitys on paljon kamalampaa kuin omina urheiluaikoina, omissa kisasuorituksissa. Kyllähän sitä jonkunlaisia endorfiinejä taitaa saada liikkeelle tällaisillakin sykkeen nousuilla.

Maksan erilaisiin tapahtumiin osallistumisista hintaa aina jälkeenpäin, mutta teen näitä valintoja siitäkin huolimatta tietoisesti. Tälläkin hetkellä sairastan kunnon räkätautia. Maksan hintaa kuopuksen lentopalloleiristä, Levin pujottelun maailman cupin avauksesta ja pikkutyttöjen lentopalloturnauksesta. Jotkut tykkää juopotella vaikka tuleekin krapula. Minä tykkään katsoa kisoja ja turnauksia vaikka tuleekin krapula.

Myrkytetty elimistö

Syksy on tarjonnut parasta väriloistoaan monta viikkoa. Olen kiitollinen, kun lämmin syksy on jatkunut pitkään. Ruska on tuonut paljon iloa päiviini. Nautin liikkua luonnossa ja tuulettaa myrkyttynyttä elimistöä. Vaikka ulkona on kosteaa ja mätänemisprosessit sekä sieni-itiöt kiivaimmillaan, en välitä niistä pienistä oireista, joita se minulle aiheuttaa. Haluan nauttia ulkona olosta nyt, kun se on vielä mahdollista. Yksi pakkasaamu muistutti jo laukaisemalla rajun astmakohtauksen, mitä tuleman pitää ihan kohta. Kyse on päivistä, korkeintaan viikoista, kun sisävankina oleminen alkaa. Pakkasten aikaan on turha haaveilla virkistävistä happihyppelyistä.

Viimeiset viikot ovat olleet hurjaa krapulaa. Elimistö on ollut täysin sekaisin. Samalla olen tajunnut miten sekaisin se onkaan ollut pari vuotta. En muista olenko jo kirjoittanut masennusdiagnoosista. Nyt kuitenkin haluan purkaa sitä ja sen seurauksia auki avoimemmin. Miksi? Koska lääkkeet, joita olen joutunut siihen syömään ovat aiheuttaneet minulle ihan järkyttäviä muutoksia elimistössä. Haluan kertoa siitä, koska itse en ollut asiasta tietoinen ennenkuin tämäkin piti oppia kantapään kautta. En tiedä onko tyhmyyttä kirjoittaa aiheesta julkisesti, mutta opettelenpa senkin sitten vaikeimman kautta, jos tämä sotii minua vastaan. Haluan tehdä ihmiset tietoisiksi SSRI - lääkkeiden vaikutuksista. Samalla pistän itseni likoon. Koen siltikin tärkeäksi tuoda esille lääkkeiden haittavaikutuksia. Itse en näitä ymmärtänyt, kun sitouduin kokeilemaan lääkitystä.

Masennusdiagnoosi minulle kirjoitettiin, kun olin äärimmäisen väsynyt ja surullinen kaikkeen siihen menetykseen ja muutokseen mitä sisäilmasairaus minulle ja perheelleni aiheutti. Puhuin lääkäreille avoimesti tuntemuksistani. Olen täysin vakuuttunut, että kun sisäilmasairauden aiheuttamia muutoksia elimistössämme ei yleisesti ymmärretä, oireet tulkitaan masennukseksi. Valitettavasti lääkärikunta ei erota väsymystä ja vitutusta masennuksesta. Nämä ovat täysin eri asioita. Anteeksi ruma vee alkuinen sana, mutta sille ei suomenkielestä paremmin kuvaavaa vastinetta löydy. Onhan näitä ketutuksia, keljutuksia ja muita siveellisempiä ilmaisuja, mutta ne eivät kerro sitä todellista tunnetilaa, mikä minulle sairastumisen myötä syntyi.

Masennustahan sitten tietenkin piti hoitaa. Oli aloitettava masennuslääkkeet ja psykoterapia. Ensimmäinen lääkitys teki minusta täysin lamaantuneen. Istua törötin sohvalla selkä suorassa ja nollat taulussa. Ei sitä voi uskoa miten helposti voidaan pelata ihminen ulos elämästä. Sen verran ymmärsin, että tämähän ei käy minun pirtaan. Vaadin lääkityksen purkamisen. No, tilalle oli pakko ottaa joku muu mielialalääke, jotta voidaan osoittaa Kelalle, että minua hoidetaan.

Ka eipä siinä. Alistuin ottamaan uuden lääkkeen pienimmällä mahdollisella annostuksella. Voi jestas mitkä olot alkoi välittömästi. Huimasi, olin huonovointinen, kävelin seinistä tukea pitäen ja päässä tuikki sähköiskut. Lääkärit vakuuttelivat, että kyllä se siitä tasoittuu ja elämä alkaa helpottua. Samalla he vakuuttivat myös ettei paino nouse sillä sitä en missään nimessä halunnut. Näillä menin muutaman kuukauden, kunnes lääkärille totesin että ei ole mun juttu. Ei toimi.

Siitäpä seuraavaksi sitten lääkeannostuksen nosto ja psykoterapia.  Psykoterapia ei ehtinyt kunnolla alkaa, kun se jo lopetettiin vaikeiden sisäilmaoireiden vuoksi. Ja ette usko mitkä todistukset ja todistelut se vaati, ennenkuin asia oli okei muillekin kuin minulle. Tästä mutkasta oli se hyöty, että pääsin takaisin psykiatrisensairaanhoitajan asiakkaaksi. Tämä suhde on ollut minulle tärkeä, sillä perhe joutuu vääjäämättä minun roskikseksi. Kaatopaikkaa en heistä kuitenkaan halua tehdä. Sairaanhoitajalle olen saanut nurista luvan kanssa ja häneltä olen saanut paljon tukea ja ymmärrystä. Ihana, kun on kuuntelija ja asiantuntija, jota voi tavata tarpeen mukaan.

Niin mutta se lääkitys. Nosto aiheutti, että krooninen väsymysoireyhtymäni meni entistä huonommalle tolalle. Väsymys ja uupumus vain lisääntyivät. Korjaavana toimenpiteenä oli että lääkitys tuplattiin, koska sillä on kuulemma piristävä vaikutus.

Mulle se ei kyllä vaikuttanut sekään mitään muuta kuin oirekirjo vain laajeni. Lopulta aloin epäillä, että nyt tämä ei ole enää normaalia. Yritän tässä nyt muistella mitä kaikkea minulle tuli: väsymys lisääntyi, kädet vapisi, öisin hikoilin kuin sika, ei itkettänyt, ei naurattanut, ummetti, virtsanpidätyskyky heikkeni, päivisin tuli kuumia aaltoja, toisinaan palelin horkassa, paino nousi yli 10 kg, limakalvot kuivuivat, mieli oli apea, käsiala huononi, lukeminen vaikeutui, mikään ei kiinnostanut, turvotti, kaikki oli hällä väliä... Onneksi sain yhdeltä lääkäriltä kinuttua lääkityksen pienentämisen ja lopulta pääsin lääkärille, joka oikeasti ymmärsi että lääkitys on täysin väärä minulle.

Sain ohjeet lääkkeen alasajosta ja kuvittelin, että elämä helpottaa. Mutta voi kamala mitkä olot nyt seurasi. Pää on sekaisin, ajatus tökkii, puhe tökkii, päässä tulee sähköiskuja kuin konekivääristä luoteja, itkettää (3 tuntia yhteen menoon ei tunnu missään), lihakset jymähti täysin jumiin, niveliä pakottaa ja liikeradat supistuivat, voimakkaita tuntopuutoksia on ympäri kehoa, unet katosi (olen nukkunut öisin minuutteja, en tunteja), muisti on mennyttä. Tämä on kamalaa. En yhtään enää ihmetele miksi narkkarit päätyvät vieroitusoireissaan itsemurhan vaihtoehtoon. Mutta minä sinnittelen. Nyt en perhana anna periksi. Saa luvan lähteä elimistöstä tuollaiset mömmöt. Niillä yritettiin vaikuttaa aivojen kemiaan ja ilmeisesti onnistuttiin, kun olen näin sekaisin. Syke paukuttaa jatkuvasti sadan pinnassa. Sitä on niinkuin lenkillä koko ajan.

Olen tutkinut nyt tätä aihetta aika paljon. Toivon todella, että olisin onnellisessa asemassa ja pääsisin vieroitusoireista eroon pian. Jos hyvin menee, oireet loppuvat kuukauden kuluessa. Pahimmillaan näistä oloista voi kärsiä jopa kymmenen kuukautta. Osa on saanut lääkkeistä pysyvän aivovamman. Ihan järkyttävää! Miettikää mitä myrkkyjä nämä ovat. Ei riittänyt minullekaan, että sisäilma myrkytti. Vielä piti lääkekemikaaleilla tuoda elimistöön lisää kuormaa. Onneksi olo on helpottanut sen verran, että pystyn nyt tuottamaan jo tekstiä. Kirjoittaminen oli täysin mahdotonta vielä viikon alussa. Käsiala on parantunut huikeesti ja käsien vapina on loppunut.

Ulkoilun lisäksi olen saanut tukea ja voimaa ystäviltä. He ovat tarpeeksi läheisiä, mutta tarpeeksi etäällä. Jälleen kerran on todettava, että ystävät ovat rikkaus. Heihin voi nojata pyyteettömästi huonolla hetkellä. Totesinkin yhden ystäväporukan tapaamisen jälkeen, että itku pitkästä ilosta vai onko se meille ilo pitkästä itkusta.

Näin rankkoina aikoina olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota myös puhtaaseen, yksinkertaiseen ruokaan. Turhat lisäaineet yritän jättää kaupan hyllylle. Tässä hötäkässä on unohtunut kahvinjuontikin kokonaan. Ilmeisesti sekään ei ole välttämätön pakko.

Saas nähdä millaiset viikot on edessä. Yritän kuitenkin olla kantamatta niistä huolta ja keskittyä kulloinkin menossa olevaan hetkeen. Uusi harrastukseni, rentojooga tukee tätä pyrkimystä hyvin. Se tuntuu kyllä tosi hyvältä juuri tähän tilanteeseen vaikka olenkin jäykkä kuin rautakanki ja henki on tiukalla kuin tubikkelissa.

Jos saisin heittää pienen toiveen hyvälle haltijalle, toivoisin että pakkaset alkaa vasta tammikuussa.

Nyt rysähti!

Nyt on pakko kertoa! On mennytkin monta viikkoa etten ole kokenut mitään aihetta sellaiseksi, että osaisin vääntää niistä kirjoitusta vaikka ajatuksia onkin sinkoillut monenlaisia.

Istun täällä kotipihan terassilla T-paidassa, ihanassa auringonpaisteessa. Ruska alkaa ottaa otteeseensa lehtivihreän. Joutsenet  lentävät auroissa omaa reittiään pihamme yli, niin kuin joka syksy vuodesta toiseen. Aina ne jättävät jälkeensä haikeuden heiheitä huudellessaan. Koirien kanssa yhdessä kunnioitamme uljaiden aurojen ylilentoa hiljaisina, katseet taivaalle kohotettuina.

Samaan aikaan olen ihan ällikällä lyöty. Olin Kevan vaatimuksesta työterveyshuollossa, yhdessä työnantajan edustajiien kanssa, kolmikanta neuvottelussa. Siellä ei kauan nokka tuhissut vaikka ääni ehtikin karata. Työterveyshoitaja esitti etätyötä kotoa pitäen ja esimies nappasi siihen kiinni. Työnantajalla on nyt kuukauden verran aikaa selvittää mitä töitä he pystyvät minulle järjestämään kotiin, millaisen laitteiston etätoimisto tarvitsee ja milloin aloitan. Tarkoitus on aloittaa osa-aikaisesti eläkkeen rinnalla ja myöhemmin ehkä kokopäiväisesti. Oli puhetta, että tekisin työt minun päiväni parhaina hetkinä, ei siis pakolliseen virka-aikaan sidottuna.

Pää on ihan sekaisin näistä nopeista käänteistä. Viisi vuotta on jaapailtu niin ettei mitään ole tapahtunut. Tammikuusta 2013 asti olen ollut pois työstäni.  Kuntoutustukea on nyt jatkettu 31.8.2019 saakka. Olen kokenut turhautumista ja kyynisyyttä jatkuvan paikallaan polkemisen takia. Ja nyt yhtäkkiä olenkin menossa töihin!

Olen ihan pyörryksissä. 😃 Ajatukset eivät meinaa jäsentyä millään. On kuin iso siilimäinen pallo pyörisi mykkyrää aivolohkosta toiseen kimpoillen ja luisesta kallosta vauhtia ottaen. En saa otetta. Mitä tästä pitää nyt ajatella?

Sen verran olen ymmärtänyt, että töiden aloitus on muutos. Se tarkoittaa, että joudun entistä enemmän varjelemaan hyvinvointiani sekä välttämään paikkoja ja tilanteita mistä saan oireita. Muuten en jaksa tehdä enkä keskittyä työhöni. Se tarkoittaa myös muutosta työnkuvaani, joka oli ennen suurimmalta osin ihmisten kanssa olemista ja tekemistä. Nyt paras työkaverini tulee olemaan läppäri. Toivon kovasti ettei sähköyliherkkyyteni enää pahene tästä vaikeammaksi.

Suurin osa työtehtävistäni tulee muuttumaan. Ennen olin puhetyöläinen. Tulevaisuudessa hiljainen puurtaja. Musiikin, biittien, jumppaohjelmien, viikko- ja vuosisuunnitelmien, esityslistojen ja pöytäkirjojen tilalle tullennee koko joukko uusia tietokoneohjelmia ja käyttöjärjestelmiä, joista minulla ei ole hajuakaan. Ei minulla myöskään ole hajua, miten työn tekeminen on muuttunut viidessä vuodessa. Vai onko mitenkään?

Hyvänen aika mihin olenkaan menossa?!
Olen odottanut töihin paluuta koko sairauteni ajan. Olen hiljaa toivonut, että tulee joku keino, minkä avulla saan takaisin arkirutiinit ja toimeentulon. Olen odottanut pääseväni takaisin TYÖyhteisöön. Vaikka tekisin työtä yksin, uskon, että minulle syntyisi tunne kuuluvani osaksi työpaikkamme henkilöstöä. Nykytekniikalla yhteydenpito työkavereihin ja sidosryhmiin tulee tuskin ongelmaksi.

Kuvittelin töihin paluun prosessiksi. Hitaasti muodostuvaksi suunnitelmaksi, joka rakentuu pala palalta. Mutta ei, tämähän rysähti - PAM! Naurattaa! Hykerryttää! Pelottaa! Epäilyttää!

Eihän tällainen muutos minulle uutta ole. Kaikkihan minun elämässä on tapahtunut rysähtämällä. Paitsi naimisiinmeno! 😂 Sitä mietittiin lähes 10-vuotta. Voi olla, että minun persoona tarvitseekin rysäyksiä, muuten ei valmistuisi mitään. Nimittäin mikään ei ole koskaan tarpeeksi valmis, aina voi parantaa. Tämän vuoksi olen oikein hyvä ystävä myös deadlinen kanssa. Valmista tulee, kun on pakko.

Viimeinen rysäys, ennen siis tätä työrysäystä, oli meidän uuden perheenjäsenen hankkiminen. Isäntä on potenut "vauvakuumetta" ainakin vuoden. Viime syksy oli maailman tyhmintä hirvenmehtuun kannalta, kun ei ollut omaa hirvikoiraa. Kaksi viikkoa sitten tiistaina hän sattui huomaamaan ilmoituksen pennusta, jossa on karhukoiraa, paimenkoiraa ja laikaa. Jätin hakemuksen, että olisimme valmiit antamaan pennulle kodin ja parin tunnin päästä hakemuksen jättämisestä rysähti. Olimme tulleet valituiksi koiravauvan uudeksi laumaksi.

Viikko sitten tämä suloisuus, Semi, kotiutui meille. Semi on sekä luonteellaan että olemuksellaan valloittanut koko perheen puolelleen. Jopa meidän lellarin, Hipun. Nyt vain toivomme riittävää riistaviettiä ja runsaasti hirvikosketuksia. Luokse tulo ja istuminen käskystä onnistuvat jo mainiosti. Voinkin tässä yhteydessä ilmoittaa, että vauva-arki sujuu perheessämme loistavasti! 😊

Jos joku ihmettelee, mihin yllä olevat kuvat liittyvät, vastaus on: "Minun arkipäiviin!".
Toivotan sinulle, lukijani, oikein kauniita ja kuulaita syysruskan päiviä. Katso miten kaunista on tässä ja nyt!