Lämmön voimaa

Onhan ollut huippumahtava kevät ja kesä. Lämpö ja kuivuus ovat mahdollistaneet hyvän olon jatkumisen Thaimaan reissun jälkeen. En pysty sanoin kuvailemaan sitä hyvän olon tunnetta, kun saan viettää aikaani ulkoillen. Kevät meni kesäkuulle asti lähes päivittäin metsässä samoillen. Hyvää oloa ja merkityksellisyyttä lisää myös päivittäinen työnteko. On tärkeää olla taas osa yhteiskuntaa.

On surullista, että ihmiset joiden terveydessä ei ole ongelmia, eivät käytä ulkoilman mahdollisuuksia hyväkseen. Ulkoillessa tulee vahingossa käytettyä ja vahvistettua elimistöään ja liikunnallisia taitojaan. Liikkumaanhan meidät ihmiset on luotu. Toivon kovasti, että jokainen löytää itsestään halun lähteä tutustumaan ulkoilun tuomiin mahdollisuuksiin. Niitä on maailma pullollaan. Voin kyllä tunnustaa, että heinäkuu on mennyt itselläkin luvattoman vähällä liikunnalla vaikka vietänkin kaiket päivät ulkosalla.

Moni vertaiseni kärsi keväällä hurjasti katupölyn tuomista hengitysvaikeuksista. Itse olen siitä onnellisessa asemassa, että nuo pölyt eivät ulotu meidän mehtäläisten asuinseudulle. Myös pitkään maassa pysynyt lumipeite auttoi ilmeisesti voimaan hyvin.

Varjopuolena lumipeitteessä oli moottorikelkkojen pakokaasukäryt, jotka yli puolen kilometrin päästä veivät minut muutamaan otteeseen pois pelistä. Huono tuuri, kun satuin samoilemaan metsässä ja tuuli toi mukanaan käryt. Ei meinanneet jalat jaksaa kantaa kotiin saakka. Positiivinen puoli tuossakin oli, että hyvä jakso auttoi toipumaan nopeasti takapakista.

Lähes päivittäin sain siis nauttia luonnon keväisistä ihmeistä. Sain seurata lumen muuttumista hössöksi ja edelleen vedeksi, jään haurastumista, jäälauttojen liikkumista ja purojen vapautumista talven kahleista, silmujen turpoamista ja puhkeamista, lintujen muuttoauroja ja pesänrakennuspuuhia, sammakkojen kosiomatkoja. Valkoisen värin muuttumista harmaan kautta elinvoimaa uhkuvaksi vihreäksi.

Olen saanut nauttia auringon valosta ja sen tuomasta lämmön hellästä kosketuksesta. Lempeiden tuulien hipaisusta ja kohinasta puiden latvustossa. Lintujen liverryksestä, joka toisinaan äityy lähes häiritseväksi tuhatpäiseksi kuorohuudoksi. Joutsenten ja hanhien kangkatuksesta, kun ne ilmoittivat huutelullaan tulleensa taas kesäksi kotiin ja asettuvansa uskollisesti sijoilleen. Nyt saadaan jo nauttia telkkäpoikueiden uinti- ja sukellusnäytöksistä. Tänään aamunavauksesta vastasi kurkipariskunta komealla huudollaan. Eilisen illan päätti kuikkien huutokonsertti.

Sain kävellä, kävellä, kävellä pitkän lempeän kevään. Hitaasti suunnaten pois pihapiiristä. Nauttien, kun keuhkot ei tuntuneet, kun jalat kantoivat ja veivät eteenpäin. Tunsin miten mieli on vapaa, onnellinen, toisinaan lähes tyhjä. "Elämä on ihmisen parasta aikaa ...ainakin keväällä" kirjoitin Facebookin päivitykseksi.

Tämän metsänkuninkaan ikuistin kuvauskojusta.
Hieno hetki!

Olen niin kiitollinen niistä lähes terveistä kahdesta ja puolesta kuukaudesta. Tunsin olevani voimakas. Jaksoin tehdä kotona normaalin ihmisen arkeen kuuluvia asioita. Luulin jo pääseväni takaisin muutaman rakkaan liikuntaharrastukseni pariin. Ehdin jo tehdä valmistelujakin siihen suuntaan. Mutta...

Kun on sairas, on sairas. Sitä tosiasiaa ei pääse näköjään muuksi muuttamaan. Ensimmäiset merkit takapakista tulivat, mutta enhän niitä halunnut uskoa. Olin varma, että toivun taas nopeasti. Nyt on taas uskottava, ettei palautuminen edisty. Tuntuu käsittämättömältä miten romahdus voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jälleen kerran matto vetäistiin jalkojen alta vaikka seisoin tukevasti sen päällä. Sinne keikahti emäntä suoraan selätykseen.

Mistä tämä tuli? Mikä tämän teki? Miksi juuri nyt? Pää on täynnä kysymyksiä mihin ei ole vastaukseksi kuin arvailuja.

Jos olet seurannut kirjoitteluani, huomaat, että hyvinä aikoina täytän elämäni kaikella muulla kuin sähköisten vempaimien edessä istuskelulla. Nautin jokaisesta hyvästä hetkestä jotenkin muuten, kuin ruutua tuijottaen. Nyt on taas tämä aika. Sormet jaksaa juosta näppäimistöllä vaikka jaloista on puhti kokonaan pois ja keuhkot ovat raskaat. Elimistö on valettu jälleen kerran lyijyä täyteen. Siltikin olen paremmassa kunnossa kuin vuosikausiin.

Vaikka vastustaa, meinaan nauttia edelleen kesän ihmeellisestä lämmöstä ulkona töitä tehden, oleillen ja lueskellen. Eilinen +28,5 on juuri sitä mitä tarvitsen. Luonto jaksaa onneksi vielä kannustaa ja otan tämän kannustuksen avosylin vastaan.

Voimat vähissä

Kylläpäs se on taas heikolle hapelle vetänyt! Olen ollut puolitoista viikkoa kotosalla sairaalajakson ja kummitytön rippijuhlien jälkeen. En ole jaksanut kovin rimahdella. Sekä yö- että päiväunet ovat maistuneet makeilta. Siksipä ei ole tekstiäkään syntynyt. Aivot on tahmeat ja narikassa edelleen, mutta teki jo mieli pistää mustaa valkoiselle. On aika ruokkia ja virkistää aivosolujen tarvitsemaa kuormaa.

Kauniit kesäpäivät ja kotipihan kukkaset tuovat päiviin piristystä ja hyvää mieltä.

Kolme ja puoli viikkoa on nyt mennyt, että kahtena päivänä olen saanut olla hyvin pienillä oireilla. Muuten on jossakin vaiheessa päivää oireet iskeneet rajusti päälle. Lääkäri oli laskeskellut, että minulla on 40-50 eri oiretta. Ei ole ihme, että on välillä hieman hankala olotila. Hämmästyin itsekin määrää, mutta tosi on, että kirjauksistahan ne selviävät. Onneksi olen jaksanut laittaa mustaa valkoiselle.

Olen tosi iloinen, kun uusi astmalääke on alkanut toimimaan paremmin kuin entinen. Työterveyslääkäri epäili, että minun pienet hengitystiet on ongelmissa ja määräsi sen mukaan lääkkeet. Totta tosiaan nyt on mennyt pari viikkoa ilman kamalia yskänkohtauksia. Tämä on askel, josta olen tosi tyytyväinen. Uskaltaisinkohan alkaa toivoa jo jopa parempaa tulevaa talvea. Ensi viikollahan se alkaa päivä nimittäin lyhentyä.

Viime viikonloppuna oli Suomen Ladun haaste, nuku yö ulkona, joka järjestettiin luonnon päivän kunniaksi. Tytöt pyyhälsivät kesälaitumille ja isännän kanssa soudimme naapuriin kokeilemaan onnistuisiko  haasteen vastaanotto meiltäkin.

No sokerista oltiin, kun vesisade alkoi. Luikittiin sisälle katsomaan Jukolan viestiä. Se on kuulunut perinteisiini säännöllisen epäsäännöllisesti 80-luvulta aina siihen asti kun sairastuin. Vain ensimmäisen kerran olin katsojana Pudasjärven Iso-Syötteellä, mutta siitä eteenpäin osallistuin pääsääntöisesti Venlojen viestin aloitusosuuksille ja viimeisinä vuosina ankkurointiin. Haikeus on tuon hienon tapahtuman tunnelmaan. Niihin fiiliksiin ei muualla pääse.

Mutta ei voi moittia kesäyön kauneuden tuomaa tunnettakaan. Kyllä yötön yö luonnossa on taikaa täynnä. Muuten täysi hiljaisuus, mutta linnut eivät vaikene yölläkään kuin pieneksi hetkeksi. Käsittämättömän elinvoimainen sirkutus täyttää hiljaisen tienoon. Maasta nouseva usva sekä pilvien ja varjojen piirtämät taideteokset ovat hienoa katseltavaa. Samoin kuin kastehelmet kasveissa. Ne muodostavat omia muodostelmiaan niille täydellisesti sopiviin paikkoihin.

Katselin ottamiani kuvia ja jälleen kerran ymmärsin miten kiinni olen luonnossa. Sen kauneuden pystyn näkemään ja aistimaan kaikilla soluillani vaikka se ei annakaan minulle enää täydellistä rentoutta ja liikkumisen vapautta omien puolustusmekanismiensa tuottamien yhdisteiden takia. Mutta siltikin olen osa luontoa ja luonto on osa minua. En elä luonnon rinnalla vaan elän luonnossa. Siksi kai aikoinaan ei ollut mitään muuta oikeata vaihtoehtoa, kun tulla tänne metsään ja rakentaa oma Metsäkoti. Ja kyllähän täällä erämaiden ympäröimänä on hurjan paljon puhtaampi ilma hengitettäväksi kuin kaupungin hulinassa.

Eiköhän se voimaantuminen taas pikkuhiljaa ala, kun saan olla erillään mahdollisimman paljon eri ärsykkeistä ja altisteista. Pari kuukautta on normaalisti mennyt sairaalajakson kemikaalikuormasta palautumiseen, mutta nyt on onneksi kesä ja tämä on helpoin vuodenaika minulle. Toivon ja uskon siis nopeampaan toipumiseen. :)

Hullun huvit

Käytän itsestäni​ nimitystä hullu, koska sairastan sairautta, jota yhteiskunta ei virallisesti tunnusta. Useimmat kohtaamani lääkärit ovat sanoneet suoraan tai kierrellen olevan kyseessä korvienvälivika. Kylillä liikkuvat juorut kertovat minun olevan luulosairas, näyttelijä ja laiska. Tätä olen kuunnellut nyt viisi vuotta. Siis hullu mikä hullu!

Hullulla on myös halvat huvit - sanonnan mukaan. Siksikin sovellun oikein hyvin hullun määritelmään. Virtaava vesi pistää hullut liikkeelle. Taas oikein sopiva määritelmä minulle, joka joudun talven pakkasjaksot nököttämään lämpimässä pirtissä tai mikä parasta, palmun alla pötkötellen, elimistöäni suojellakseni.

Tää hullu nauttii nyt keväisistä päivistä niin, että hyvän olon tunnetta ei osaa edes sanoin kuvailla.

Aamukahvit saan nauttia eteläpuolen terassilla auringonpaisteessa lintukonserttia kuunnellen. Laskeskelin kuulleeni kahdeksan erilaista lauluääntä ympäriltäni. Olen huono tunnistamaan pikkulintuja, mutta näköhavainnolla pystyn kertomaan, että kirjosieppo pariskunta on ainakin yksi kuoron äänistä. On ihana seurata niiden iloista pesänrakennustouhua. Voin seurata niiden puuhia sekä aitan terassilta että keittiön ikkunasta. Mitä iloa ne arkeeni tuovatkaan! Samalla mielessä pyörii lapsuuden muisto. Istun ukin sylissä keinutuolissa mummulan pirtissä. Ukki keinuttaa ja laulaa: "Pikkulintu riemuissaan, lauleleepi oksallaan..." Laulu, joka on kulkenut mukanani läpi elämän. Se on ukin arvokas lahja lapsenlapselleen. Näin olen aina tuntenut ja haluan säilyttää tämän tunteen.

Virtaava vesi saa eloa ihan oikeasti tähän hulluun. Olen aina rakastanut purojen tekemistä. Eilenkin vietin pitkät tovit rakennellen ajourien isoista rapakoista johtavia puroja ja pieniä koskia kohti metsän siimestä. Purojen tekeminen on tarkkaa puuhaa ja vaatii suunnittelua, että vesi lähtee virtaamaan oikeasti uomaa pitkin. Pienestä purosta syntyy minulle suuri ilo. Muuten en varmastikaan tekisi niitä vuodesta toiseen. Onneksi tämä sisäinen lapsi ja keväthulluus elää minussa edelleen. Enkä muuten ole ainoa meidän talon purohullu. Hippu ei voi vastustaa vedessä pulikointia. Niinpä se eilenkin syöksyi välittömästi päristelemään puroon, kun päästin sen irti.

Keväthullutus näkyy olevan myös rupisammakoilla. Niitä näkyy nyt joka paikassa. Teillä, poluilla, pelloilla, metsässä. Hormonit hyrrää vissiin villinä vaikka liike näyttää olevan melkoisen kankeaa ja verkkaista. Sain pihaankin ystäväkseni ihan ikioman Rupikonnan. Tämä ystäväni on raukkaparka niin kamalan ruma, että se on minusta jopa söpö. Nätisti patsasteli kuvattavana eikä kiirehtinyt mihinkään vaikka Hippu kävi sitä haistelemassa kuono kuonoa vasten.

Hullu hihkui taas yksikseen ääneen, kun bongasin ensimmäiset korvasienet. Aivan mahtavaa! Talvi on oikeasti takana, kun aletaan saada sapuskaa pöytään luonnosta. Luultavasti huomenna saadaan meillä kevään odotetuinta herkkua, korvasienikeittoa! Eiköhän nämä herkut kasva sen verran kokoa, että pääsen huomenna keittopuuhiin. Pitää vain viritellä irtoliesi terassille ettei tukehduta myrkkykaasuihin pirtissä. Ja kovasti toivon, että elimistöni kestää vielä tätä uskomattoman hyvää herkkua.

On mukavaa olla syntymähullu ja nauttia kevään tuomista iloista! Mutta tekohullu en välittäisi olla.

Olen iloinen ja kiitollinen, kun saan asua keskellä metsää. Olen etuoikeutettu, kun saan olla päivittäin osana luontoa. Arvostan suuresti hiljaisuutta ympärilläni. Hiljaisuuteeni kuuluu tuulen humina puiden latvoissa, linnun liverrys ympärilläni, kärpästen pörinä, kimalaisten surina, sammakon kurnutus, puron solina. Mutta talon katolta kuuluva ilmanvaihtolaitteen mekaaninen hurina rikkoo luonnon hiljaisuuden ja rauhan. Se häiritsee. Se ärsyttää vaikka ääni on todella pieni. Mutta se on pakollinen terveyden kannalta ja se on siis vain valitettavasti hyväksyttävä.

Pienet ilot

Tänään on ollut hyvä päivä! En olisi aamulla, aamupäivällä enkä vielä puoliltapäivinkään uskonut sanovani niin. Viimeisin viikko on ollut taas hurjan vaikea eikä olotila ole kummoinen nytkään. Oireita tulee jatkuvalla syötöllä. Tuntuu kuin päälle olisi puettu lyijyliivit ja jaloissa roikkuisi kettingit. Päässä humisee ja aivot painaa. Hengitys on kuin vastusta vastaan puskemista. Siltikin olen hyvillä mielin.

Päivän pelastus on kevät! Se antoi tänään taas mahdollisuuden ulkoiluun. Lämpötila on plussan puolella, aurinko paistaa ja on kuivaa. Tuuli haihduttaa ja kuljettaa mahdollisia hajuja sekoittaen ilmamassaa. Yöpakkaset ovat kovettaneet hanget hyväkulkuisiksi. Pystyin siis jalkautumaan metsään. Paikkaan mikä meille on valittu asuinalueeksi. Paikkaan missä koen oloni rauhalliseksi, turvalliseksi ja vapaaksi. Paikkaan mikä ei koskaan ole samanlainen vaan aina yllätyksiä täynnä. Paikkaan missä hymyilen. Sydämeni ja sieluni maisemaan.

Metsässä ajatukset soljuvat. Ne virtaavat aiheesta toiseen ilman päämäärää, ilman pakkoa. Yksi ajatus syttyy, toinen tulee, kolmas pompsahtaa. Ajatus katkeaa, kun silmät tavoittavat jotakin mielenkiintoista. Ei haittaa vaikken muistaisi yhtään asiaa mitä matkani varrella olen ajatellut. On ollut vain hetkiä, juuri sillä sekunnilla tärkeitä.

Aistini - silmäni, korvani, nenäni kuljettavat jalkojani. Kun avaan ulko-oven, koskaan en tiedä valmiiksi mihin päin suuntaan. Tuulenvire ohjaa aluksi kulkuani, mutta metsässä kuljen minne jalat kuljettavat ja havainnot ohjaavat. Metsässä olen auki vaikka olisin lähtiessä ollut miten sulkeutunut. Hyödyn eniten metsän voimasta kuljeksimalla siellä pystykorvani kanssa. Koiran kulku ohjaa osaltaan myös minun kulkuani. Koiran havainnot yllättävät ja antavat kokemuksia, joista jäisin paitsi ilman karvaista kaveriani. Hipun kanssa kulkeminen on pääosin sanatonta vuorovaikutusta. Vaikka tuleehan tassuterapeutille höpöteltyäkin välillä.

Metsä on kauneutta täynnä. Ihastelen kimmeltäviä lumikiteitä, vasta sulaneita ojanpohjia, naavaa kuustenoksilla, kiharaista tuohta koivun kyljessä. Nään silmissäni miten jänikset juoksevat rallia hangella ja kuulen korvissani metson soitimen. Vaikka todellisuudessa seurailen vain jänisten jälkiä hangessa ja ihastelen kyykysillään metson jätöksiä kumpareen päällä. Mahtaako kukaan muu hullu innostua meton paskakasoista? :) 

Kurkistelen ojan penkassa olevaan koloon, jonne luultavasti lumikon pikkuruiset jäljet johtavat. Silitän sammalta, jonka aurinko on paljastanut mättään eteläpuolelta. Korvissani kuulen oikeasti pikkulintujen liverryksen. Kasvoillani tunnen auringon lämmön ja tuulen viileän kosketuksen. Nenässäni haistan kevään, joka tänään oli onneksi täynnä raikkautta. Kiitos lumipeitteen.

Kulkuni on hidasta ulkoilua. Enää en jaksa pitää vauhtia, koska elimistö pistää koko ajan hanttiin. Ja sekös harmittaa entistä lenkkeilijää. Matkatkin ovat lyhentyneet muutamien vuosien takaisista. Mutta olen kiitollinen, että pääsin tänään ulos. Se ei ole minulle enää itsestäänselvyys. Olen kiitollinen, että nään ympärilläni arkista  kauneutta. Olen kiitollinen, että ulkoiluhetki teki päivästäni hyvän. Olen kiitollinen, että pystyn vielä liikkumaan vaikkakin pienissä määrin. Olen kiitollinen pohjakunnostani, jonka olen entisessä elämässäni hankkinut. Nämä ovat minulle elintärkeitä, koska tarvitsen kuntoa, että jaksaisin sairastaa.

Päivän pienet ilot tekivät tästäkin päivästä minulle tärkeän.