Voimat vähissä

Kylläpäs se on taas heikolle hapelle vetänyt! Olen ollut puolitoista viikkoa kotosalla sairaalajakson ja kummitytön rippijuhlien jälkeen. En ole jaksanut kovin rimahdella. Sekä yö- että päiväunet ovat maistuneet makeilta. Siksipä ei ole tekstiäkään syntynyt. Aivot on tahmeat ja narikassa edelleen, mutta teki jo mieli pistää mustaa valkoiselle. On aika ruokkia ja virkistää aivosolujen tarvitsemaa kuormaa.

Kauniit kesäpäivät ja kotipihan kukkaset tuovat päiviin piristystä ja hyvää mieltä.

Kolme ja puoli viikkoa on nyt mennyt, että kahtena päivänä olen saanut olla hyvin pienillä oireilla. Muuten on jossakin vaiheessa päivää oireet iskeneet rajusti päälle. Lääkäri oli laskeskellut, että minulla on 40-50 eri oiretta. Ei ole ihme, että on välillä hieman hankala olotila. Hämmästyin itsekin määrää, mutta tosi on, että kirjauksistahan ne selviävät. Onneksi olen jaksanut laittaa mustaa valkoiselle.

Olen tosi iloinen, kun uusi astmalääke on alkanut toimimaan paremmin kuin entinen. Työterveyslääkäri epäili, että minun pienet hengitystiet on ongelmissa ja määräsi sen mukaan lääkkeet. Totta tosiaan nyt on mennyt pari viikkoa ilman kamalia yskänkohtauksia. Tämä on askel, josta olen tosi tyytyväinen. Uskaltaisinkohan alkaa toivoa jo jopa parempaa tulevaa talvea. Ensi viikollahan se alkaa päivä nimittäin lyhentyä.

Viime viikonloppuna oli Suomen Ladun haaste, nuku yö ulkona, joka järjestettiin luonnon päivän kunniaksi. Tytöt pyyhälsivät kesälaitumille ja isännän kanssa soudimme naapuriin kokeilemaan onnistuisiko  haasteen vastaanotto meiltäkin.

No sokerista oltiin, kun vesisade alkoi. Luikittiin sisälle katsomaan Jukolan viestiä. Se on kuulunut perinteisiini säännöllisen epäsäännöllisesti 80-luvulta aina siihen asti kun sairastuin. Vain ensimmäisen kerran olin katsojana Pudasjärven Iso-Syötteellä, mutta siitä eteenpäin osallistuin pääsääntöisesti Venlojen viestin aloitusosuuksille ja viimeisinä vuosina ankkurointiin. Haikeus on tuon hienon tapahtuman tunnelmaan. Niihin fiiliksiin ei muualla pääse.

Mutta ei voi moittia kesäyön kauneuden tuomaa tunnettakaan. Kyllä yötön yö luonnossa on taikaa täynnä. Muuten täysi hiljaisuus, mutta linnut eivät vaikene yölläkään kuin pieneksi hetkeksi. Käsittämättömän elinvoimainen sirkutus täyttää hiljaisen tienoon. Maasta nouseva usva sekä pilvien ja varjojen piirtämät taideteokset ovat hienoa katseltavaa. Samoin kuin kastehelmet kasveissa. Ne muodostavat omia muodostelmiaan niille täydellisesti sopiviin paikkoihin.

Katselin ottamiani kuvia ja jälleen kerran ymmärsin miten kiinni olen luonnossa. Sen kauneuden pystyn näkemään ja aistimaan kaikilla soluillani vaikka se ei annakaan minulle enää täydellistä rentoutta ja liikkumisen vapautta omien puolustusmekanismiensa tuottamien yhdisteiden takia. Mutta siltikin olen osa luontoa ja luonto on osa minua. En elä luonnon rinnalla vaan elän luonnossa. Siksi kai aikoinaan ei ollut mitään muuta oikeata vaihtoehtoa, kun tulla tänne metsään ja rakentaa oma Metsäkoti. Ja kyllähän täällä erämaiden ympäröimänä on hurjan paljon puhtaampi ilma hengitettäväksi kuin kaupungin hulinassa.

Eiköhän se voimaantuminen taas pikkuhiljaa ala, kun saan olla erillään mahdollisimman paljon eri ärsykkeistä ja altisteista. Pari kuukautta on normaalisti mennyt sairaalajakson kemikaalikuormasta palautumiseen, mutta nyt on onneksi kesä ja tämä on helpoin vuodenaika minulle. Toivon ja uskon siis nopeampaan toipumiseen. :)