Näytetään tekstit, joissa on tunniste oire. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oire. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Sairaalaa ja juhlaa

Vietän työkykyarvion "puolikurssijuhlaa" kotona. Takana on viikon tutkimusjakso OYSissa. Edessä vielä toinen samanlainen. Mitä se tuo tullessaan? Sitä voin vain arvailla ja/tai kuvitella.

Takana on erittäin raskas viikko. Suurinpiirtein kaikki mahdolliset oireet ovat olleet tapissa koko ajan. Oireet löivät sananmukaisesti vasten kasvoja, kun avasin OYSin oven. Voi kamala mikä kemikaalien katku. Liekö lisäksi vielä kosteusvaurioitakin? Home ei haissut mutta VOC-yhdisteethän onkin minulle ne pahimmat ja niitä en haista. Kaiken hyvän lisäksi käytävillä oli menossa seinäpintojen maalaukset, jollain tymäkällä maalilla.

On sekä henkisesti että fyysisesti raastavaa elää voimakkaiden altisteiden ja oireiden kanssa tunnista ja vuorokaudesta toiseen. Väsyttää, päässä humisee, heikottaa, pyörryttää, ajatus pätkii, yskittää, nenä vuotaa, silmiä kirvelee, näkö hämärtyy, maha turpoaa, kroppaa särkee ja pakottaa, ääni ei kulje eikä mistään jaksaisi innostua. Mutta kun on pakko! Tämä pakko on kestettävä, että työkyvystäni voidaan lausua jotain, jota työeläkelaitos on vailla, jotta saisin toimeentulon jostakin, kun ansiotyöhön minusta ei ole! Lääkäri ja osastonhoitaja pohtivat onko minua järkevää pitää nuissa olosuhteissa. Mutta jollen ole heidän seurannassa, ei ole mitään mitä lausua. Ja vaikka he lausuvat, ei ole varmaa, riittääkö lausunnot siltikään rahoittavalle taholle. Mikään ei tunnu olevan niin varmaa kuin epävarma.

Parasta arviointijaksoilla on olleet muut osaston potilaat. Heidän kanssaan voin olla juuri sellainen kuin olen. Sillä hetkellä. Siinä tilanteessa. Tässä ja nyt. Heidän kauttaan näkee myös iloa, onnistumisia ja kuntoutumisia. Mutta valitettavasti myös samaa vuosien paikallaan polkemista ja tuulimyllyjä vastaan taistelua mitä itselläkin. He elävät samaa todellisuutta kuin minä. Heillä on samat yhteiskunnalliset ongelmat kuin minulla, vaikka terveydelliset ongelmat voivat olla jotakin täysin muuta. Vuosien saatossa olen saanut osastolta elämääni myös luottoystäviä.


Osastolla juhlittiin yhdessä erästä potilasta, jolle avautui uudet ovet ja uudet myötätuulet.

Osastomme kanssapotilaat ymmärtävät ilman sanoja. Sanoja minulla onkin ollut heille viikon aikana vähän. Äänen menetys on pitänyt siitä huolen. Mutta kyllä se raivostuttaa! Ympärillä täytyy olla täysin hiljaista, että tulen ymmärretyksi. En voi kuvailla sitä raivon ja ärsyyntymisen määrää, kun minua​ ei ymmärretä, koska puheestani ei saa selvää. Tunnen itseni täysin avuttomaksi idiootiksi mm. puhelimessa ja ihmisten joukossa. Turhaudun, kun yritän saada asiani sanottua, mutta kukaan ei edes ymmärrä, että yritän puhua. Tai jos kuulevat ja yrittävät kuunnella, eivät ymmärrä pihinän sisältöä. Tärkein itseilmaisun muoto, puhe, puuttuu. Tunnen itseni täysin ääni-invalidiksi, mutta kyseessä on jälleen sairauden muoto, mitä ei tunnusteta. Luojan kiitos pääsen monen vuoden jälkeen foniatrille uudelleen tutkimuksiin. Toivottavasti jo ensi viikolla!

Viikon eroa piti paikata läheisyydellä ja lämmöllä! ❤ 

Tämä viikonloppu oli tärkeä päästä viettämään kotona perheen parissa. Terve sisäilma, rakkaat ihmiset ja tassuterapeutit antavat tärkeän katkon osaston kurjuudelle.

Matkalla kevätjuhlaan raekuuron yllättämänä. "Jokainen helmi hiuksissa tuo onnenhetkiä tulevaisuuteen" (uusin kuhmolainen sananlasku) 😊

Tänä viikonloppuna oli aihetta myös juhlaan. Kuopus päätti alakoulun ja esikoinen peruskoulun. Sää oli samankaltainen kuin koulunpäätöksessä keväällä 1993. Silloin oli ikäluokkani lakkiaiset räntäsateen keskellä. Itse niiasin lakkini vasta itsenäisyyspäivänä. Nyt raekuurot, pohjoistuuli ja hyytävä kylmyys saatteli lapsukaiset ja nuorukaiset kesäloman kautta uusiin haasteisiin.

Jokainen kuutosluokkalainen sai orvokin ykkösluokkalaiselta.

Tunteikas päivä, jota halusin mennä mieheni mukana juhlistamaan ysien päättäjäisjuhlaan - terveyttäni uhmaten. Fyysiselle hyvinvoinnille erittäin tyhmää, mutta psyykkeelle niin tärkeää nähdä omatekemä muiden ikäistensä rivistössä kauniina, hymyilevänä ja elämää täynnä.

Oppilaiden musiikkiesitys, opettajan erinomainen puheenvuoro ja todistusten jakaminen juhlavasti, toivat mukanaan tunneryöppyjä ja saivat aikaan silmien hikoilua. Koulunpäätöskahvit yhdessä pikkumumman ja -ukin sekä tyttöjen enon perheen kanssa toi päivään lisää onnellisuutta. Lasteni lämpimät halaukset päivän aikana ovat parasta mitä heiltä voin saada. Olkoon numerot paperilla mitä ovat ja stipendit kannustajina, mutta ihmisyys, mikä molemmista neideistä aidosti huokuu, on tärkeintä. Tuli tunne, että taidan riittää myös heille tällaisena äitinä kuin olen.

Ihanan lämminhenkinen päivä takana. Toivon niin omille nuorilleni, kuin kaikille muillekin, vahvoja siipiä elämän lempeisiin tuuliin ja kylmiin myrskyihin. Niiltä ei voi kukaan välttyä, mutta niitä voi kasvaa ottamaan vastaan.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Hajujen päivä

Tänään oli taas aamu, jolloin home haisi ulkona heti, kun avasin ulko-oven. Luulisi lumipeitteen ja pienen yöpakkasen pitävän hajut loitolla, mutta eipä vaan pidäkään. Joka kerta ulkohomeen iskiessä tajuntaan tulen yhtä tyrmätyksi. On käsittämätöntä miten taivaan ollessa kattona, hajut voivat olla niin voimakkaita, että hengitys salpaantuu.

Toinen ihmetyksen aihe itsessäni on, että miten voin ylipäätään haistaa mitään! Nenästä vuotaa jatkuvasti vettä ja verta kaikissa olomuodoissa. Limakalvot turvottaa niin, että poskipäitä jomottaa alvariinsa. Miten nuin rikkinäinen nenä voi vielä aistia jotain? Erotanko kaikki hajut vaiko pelkästään niitä, jotka ärsyttävät. Olen taipuvainen veikkaamaan jälkimmäistä. Mielestäni mm. kukat, ruoho, savu, hajuvedet, hiustenpesuaineet, kasvo- ja käsivoiteet tuoksuivat ennen hyvältä. Nykyään ne HAISEVAT! Ne haisevat niin, että nokkaa polttaa, kurkkua kuristaa ja silmiä kirvelee.

Tänään ajelimme lentiksen C-tyttöjen sarjakauden viimeisessä turnauksessa Kuopiossa.


Edellä menevä rekka haisi pakokaasulle. Turnauspaikan portaikko haisi betonille ja vesihanan vesi haisi niin homeelle, että jouduin juomapullonikin pistämään roskikseen. Onneksi laukusta löytyi liiskaantunut Supermarjapatukka, jolla sain homeen maun ajettua loitommalle ja samalla kurnivaa mahaa hiljaisemmaksi. Salissa itsessään ei ollut hajuja, mutta keuhkoihin pisti ja yskitti. Valtavat pölymäärät oli toki yhtenä selittäjänä ärsykkeelle.


Kauppareissulla vaatehyllyistä pöllähteli kemikaalien hajuja. Urheiluosaston ohimarssilla haisi pyöränkumit ja kenkäosastolla kumikengät. Jossain oli ilmiselvästi massoittain kynttilöitä, koska haju- ei kun tuoksukynttilät huumasivat ohikulkijan. Kassojen lähistöllä leijaili pesuaineitten voimakkaat käryt vaikken nähnyt koko pesuainehyllykköjä. Välillä hajut olivat niin karmeita, että oli pakko hengittää hihaan, kun unohdin sekä maskin että kaulahuivin kotiin. Hajujen vuoksi kauppareissut eivät innosta nykyisin enää yhtään. Hajut tuovat mukanaan myös sen ihanan lamaavan väsymyksen, joka rajoittaa aivan liikaa toimintakykyäni.


Tullessa autossa ihmettelin järkyttävää hajukäryä. Nuuhkin jokapaikkaa. En ensin käsittänyt mistä haju on peräisin. Sitten nenää niistäessä hoksasin, että ihanhan ne on omat kädet, jotka käryää. Samassa tajusin, että puhelimeni nököttää somasti uusien suojakuorien kätköissä. Ja voi luoja mikä haju kuorissa on! Voisin kuvailla sitä uusien auton suojamattojen kumikäryksi. Huh heijjaa miten on pistävä haju! Osasipa tarttua tiukkaan käsien nahkaan  mokoma haisuli. Montakohan kuukautta kestää taas tuuletus etten enää reagoisi tähän uutuuteen?

Kemikaalit ja niiden käryt ympäröivät meitä jokapaikassa. Asiasta on erittäin hyvä kirjoitus Maaseudun tulevaisuudessa. Kannattaa lukea, jos olet kiinnostunut omasta ja lähimmäistesi hyvinvoinnista.

Tällaisessa hajumaailmassa vietin Allergiaviikon viimeisen lauantain. Kysessähän ei kuitenkaan ole kai allergia - pikemminkin herkistynyt herkistyneen ominaisuus. 😋😁

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Pienet ilot

Tänään on ollut hyvä päivä! En olisi aamulla, aamupäivällä enkä vielä puoliltapäivinkään uskonut sanovani niin. Viimeisin viikko on ollut taas hurjan vaikea eikä olotila ole kummoinen nytkään. Oireita tulee jatkuvalla syötöllä. Tuntuu kuin päälle olisi puettu lyijyliivit ja jaloissa roikkuisi kettingit. Päässä humisee ja aivot painaa. Hengitys on kuin vastusta vastaan puskemista. Siltikin olen hyvillä mielin.


Päivän pelastus on kevät! Se antoi tänään taas mahdollisuuden ulkoiluun. Lämpötila on plussan puolella, aurinko paistaa ja on kuivaa. Tuuli haihduttaa ja kuljettaa mahdollisia hajuja sekoittaen ilmamassaa. Yöpakkaset ovat kovettaneet hanget hyväkulkuisiksi. Pystyin siis jalkautumaan metsään. Paikkaan mikä meille on valittu asuinalueeksi. Paikkaan missä koen oloni rauhalliseksi, turvalliseksi ja vapaaksi. Paikkaan mikä ei koskaan ole samanlainen vaan aina yllätyksiä täynnä. Paikkaan missä hymyilen. Sydämeni ja sieluni maisemaan.


Metsässä ajatukset soljuvat. Ne virtaavat aiheesta toiseen ilman päämäärää, ilman pakkoa. Yksi ajatus syttyy, toinen tulee, kolmas pompsahtaa. Ajatus katkeaa, kun silmät tavoittavat jotakin mielenkiintoista. Ei haittaa vaikken muistaisi yhtään asiaa mitä matkani varrella olen ajatellut. On ollut vain hetkiä, juuri sillä sekunnilla tärkeitä.

Aistini - silmäni, korvani, nenäni kuljettavat jalkojani. Kun avaan ulko-oven, koskaan en tiedä valmiiksi mihin päin suuntaan. Tuulenvire ohjaa aluksi kulkuani, mutta metsässä kuljen minne jalat kuljettavat ja havainnot ohjaavat. Metsässä olen auki vaikka olisin lähtiessä ollut miten sulkeutunut. Hyödyn eniten metsän voimasta kuljeksimalla siellä pystykorvani kanssa. Koiran kulku ohjaa osaltaan myös minun kulkuani. Koiran havainnot yllättävät ja antavat kokemuksia, joista jäisin paitsi ilman karvaista kaveriani. Hipun kanssa kulkeminen on pääosin sanatonta vuorovaikutusta. Vaikka tuleehan tassuterapeutille höpöteltyäkin välillä.


Metsä on kauneutta täynnä. Ihastelen kimmeltäviä lumikiteitä, vasta sulaneita ojanpohjia, naavaa kuustenoksilla, kiharaista tuohta koivun kyljessä. Nään silmissäni miten jänikset juoksevat rallia hangella ja kuulen korvissani metson soitimen. Vaikka todellisuudessa seurailen vain jänisten jälkiä hangessa ja ihastelen kyykysillään metson jätöksiä kumpareen päällä. Mahtaako kukaan muu hullu innostua meton paskakasoista? :) 


Kurkistelen ojan penkassa olevaan koloon, jonne luultavasti lumikon pikkuruiset jäljet johtavat. Silitän sammalta, jonka aurinko on paljastanut mättään eteläpuolelta. Korvissani kuulen oikeasti pikkulintujen liverryksen. Kasvoillani tunnen auringon lämmön ja tuulen viileän kosketuksen. Nenässäni haistan kevään, joka tänään oli onneksi täynnä raikkautta. Kiitos lumipeitteen.


Kulkuni on hidasta ulkoilua. Enää en jaksa pitää vauhtia, koska elimistö pistää koko ajan hanttiin. Ja sekös harmittaa entistä lenkkeilijää. Matkatkin ovat lyhentyneet muutamien vuosien takaisista. Mutta olen kiitollinen, että pääsin tänään ulos. Se ei ole minulle enää itsestäänselvyys. Olen kiitollinen, että nään ympärilläni arkista  kauneutta. Olen kiitollinen, että ulkoiluhetki teki päivästäni hyvän. Olen kiitollinen, että pystyn vielä liikkumaan vaikkakin pienissä määrin. Olen kiitollinen pohjakunnostani, jonka olen entisessä elämässäni hankkinut. Nämä ovat minulle elintärkeitä, koska tarvitsen kuntoa, että jaksaisin sairastaa.

Päivän pienet ilot tekivät tästäkin päivästä minulle tärkeän.