Pienet ilot

Tänään on ollut hyvä päivä! En olisi aamulla, aamupäivällä enkä vielä puoliltapäivinkään uskonut sanovani niin. Viimeisin viikko on ollut taas hurjan vaikea eikä olotila ole kummoinen nytkään. Oireita tulee jatkuvalla syötöllä. Tuntuu kuin päälle olisi puettu lyijyliivit ja jaloissa roikkuisi kettingit. Päässä humisee ja aivot painaa. Hengitys on kuin vastusta vastaan puskemista. Siltikin olen hyvillä mielin.

Päivän pelastus on kevät! Se antoi tänään taas mahdollisuuden ulkoiluun. Lämpötila on plussan puolella, aurinko paistaa ja on kuivaa. Tuuli haihduttaa ja kuljettaa mahdollisia hajuja sekoittaen ilmamassaa. Yöpakkaset ovat kovettaneet hanget hyväkulkuisiksi. Pystyin siis jalkautumaan metsään. Paikkaan mikä meille on valittu asuinalueeksi. Paikkaan missä koen oloni rauhalliseksi, turvalliseksi ja vapaaksi. Paikkaan mikä ei koskaan ole samanlainen vaan aina yllätyksiä täynnä. Paikkaan missä hymyilen. Sydämeni ja sieluni maisemaan.

Metsässä ajatukset soljuvat. Ne virtaavat aiheesta toiseen ilman päämäärää, ilman pakkoa. Yksi ajatus syttyy, toinen tulee, kolmas pompsahtaa. Ajatus katkeaa, kun silmät tavoittavat jotakin mielenkiintoista. Ei haittaa vaikken muistaisi yhtään asiaa mitä matkani varrella olen ajatellut. On ollut vain hetkiä, juuri sillä sekunnilla tärkeitä.

Aistini - silmäni, korvani, nenäni kuljettavat jalkojani. Kun avaan ulko-oven, koskaan en tiedä valmiiksi mihin päin suuntaan. Tuulenvire ohjaa aluksi kulkuani, mutta metsässä kuljen minne jalat kuljettavat ja havainnot ohjaavat. Metsässä olen auki vaikka olisin lähtiessä ollut miten sulkeutunut. Hyödyn eniten metsän voimasta kuljeksimalla siellä pystykorvani kanssa. Koiran kulku ohjaa osaltaan myös minun kulkuani. Koiran havainnot yllättävät ja antavat kokemuksia, joista jäisin paitsi ilman karvaista kaveriani. Hipun kanssa kulkeminen on pääosin sanatonta vuorovaikutusta. Vaikka tuleehan tassuterapeutille höpöteltyäkin välillä.

Metsä on kauneutta täynnä. Ihastelen kimmeltäviä lumikiteitä, vasta sulaneita ojanpohjia, naavaa kuustenoksilla, kiharaista tuohta koivun kyljessä. Nään silmissäni miten jänikset juoksevat rallia hangella ja kuulen korvissani metson soitimen. Vaikka todellisuudessa seurailen vain jänisten jälkiä hangessa ja ihastelen kyykysillään metson jätöksiä kumpareen päällä. Mahtaako kukaan muu hullu innostua meton paskakasoista? :) 

Kurkistelen ojan penkassa olevaan koloon, jonne luultavasti lumikon pikkuruiset jäljet johtavat. Silitän sammalta, jonka aurinko on paljastanut mättään eteläpuolelta. Korvissani kuulen oikeasti pikkulintujen liverryksen. Kasvoillani tunnen auringon lämmön ja tuulen viileän kosketuksen. Nenässäni haistan kevään, joka tänään oli onneksi täynnä raikkautta. Kiitos lumipeitteen.

Kulkuni on hidasta ulkoilua. Enää en jaksa pitää vauhtia, koska elimistö pistää koko ajan hanttiin. Ja sekös harmittaa entistä lenkkeilijää. Matkatkin ovat lyhentyneet muutamien vuosien takaisista. Mutta olen kiitollinen, että pääsin tänään ulos. Se ei ole minulle enää itsestäänselvyys. Olen kiitollinen, että nään ympärilläni arkista  kauneutta. Olen kiitollinen, että ulkoiluhetki teki päivästäni hyvän. Olen kiitollinen, että pystyn vielä liikkumaan vaikkakin pienissä määrin. Olen kiitollinen pohjakunnostani, jonka olen entisessä elämässäni hankkinut. Nämä ovat minulle elintärkeitä, koska tarvitsen kuntoa, että jaksaisin sairastaa.

Päivän pienet ilot tekivät tästäkin päivästä minulle tärkeän.