Tämän vuoden Koiranpäivän teemana on Suomen omat rodut, joka sopii erittäin hyvin Suomi100 -juhlavuoteen. Lasken Hipun kansalliskoiraksi, vaikka viralliset paperit siltä puuttuukin. Emä on ns. paperikoira, mutta isänpuolen suvulta puuttuu paperit karjalaisten sukujuurten takia. Hippu onkin puhdas maatiaspystykorva. Siksikö liekin niin sopiva minulle, tällaiselle itärajan maatiaisemännälle.
Pystykorva on paras mahdollinen valinta meidän ympäristöön. Olemme pitäneet sitä pihassa vapaana niin paljon kuin mahdollista. Toki häkki kutsuu kiinnipito- ja juoksuaikoina. Meillä ei tarvita sähköisiä ovikelloja. Kyllä vahti ilmoittaa kiivaalla haukunnalla, kun vieraita on tulossa. Päivittäisistä ohikulkijoista se ei juuri välitä, koska he ovat aina samoja kulkijoita. Oma väki tervehditään tietenkin iloisella ympärillä pyörimisellä ja edestakaisin vimmaamisella. Myös talon ympäristöön pyrkivät pedot, sorkkaeläimet, pienriista ja linnut saavat osakseen henkeä salpaavan haukkuryöpyn. Siitä osaa isäntäväki lähteä ympäristössä liikkujia peräämään.
Hippu on myös parasta lenkkiseuraa. Pystyn pitämään sen vapaana, kun olen lenkkivaatteisiin pukeutuneena ja huolehdin ettei se lähde liian kauas minusta. Ihmeen hyvin koulutus on mennyt perille riistaveriselle koiralle. Mutta kun päällä on metsästysvaatteet ja mukana ase, sekä koiralla tutkapanta kaulassa, alkaa yhteydenpito harventua. Hyvä niin, sillä koira tietää silloin olevansa töissä. On akan tehtävä seurata tarkka-aistisen karvakaverin liikkeitä ja antaa sille työrauha.
Tänäänkin käytiin yhdessä lähiluontoa katselemassa ja kuuntelemassa. Hanki kantoi koiraa, kun se muisti hiipiä, mutta laukalle ei kestänyt heittää. Ajourilla huomattiin, että maatakin alkaa olla näkyvissä. Talventörröttäjistä jäljellä oli vielä "metsäruusu".
Palokärki oli huolehtinut taas kolopesijöille uusia asuntoja.
Hiiriä ja päästäisiä piti Hipun kaivaa hangen sisästä.
Aurinko lämmitti makeasti tummia vaatteita vasten. Tuuli toi kevään tuoksuja, kunnes kotipihasta leijaili moottoripyörän bensiinin käry. Se vei multa äänen sekä tukki kurkunpäätä ja hengityksen. Siihenpä se ulkoilu taas jäi. Jouti sisälle köllöttelemään ja olotilaa selvittelemään.
Hippu on meillä paljon sisällä. Päivisin, kun ollaan kahdestaan, se toimii juttukaverina ja jaloissa köllöttelijänä. Sille tulee höpöteltyä milloin mitäkin. Vastauksena on pään kallistelua, urinaa ja silmiin katsomista. On joku joka kuuntelee! ❤ Hipulle tulee kyllä juteltua vaikka muutkin on kotona. Huvittavaa kuulemma! Väitän, että se ymmärtää puhetta enemmän kuin mikään aiemmin meillä ollut karvakaveri.
Osaa se olla rasittavakin. Kun ei joku mene sille mieliksi, alkaa tavaroiden varastelu. Ja kun siitä ei välitä, varastettuja tavaroita alkaa kasaantua jalkojen juureen ja syliin. Sitten kun kieltää, se on niinku että whaaat? minäkö?
Neiti karvaturri on erittäin tarkka myös ruoka-ajoistaan. Voi jestas sitä ukinan määrää, jos ei ruoka ala ilmaantua kuppiin. Kiukuttelee kuin pieni lapsi tai verensokerit alhaalla oleva teini. Siis huomiota ja huolenpitoa, rakkautta ja rajoja. Ihan niinkuin lapsillekin. Ja sitten kun kaikki on kunnossa, Hiputi on itse rauhallisuus.
Kyllä näiden kahden talven aikana mitä Hippu on meillä asunut, olen monesti ollut kiitollinen tassuterapeutistani. Se herättää minut päivään, pitää kiinni arkirytmeissä, pistää minut leikkimään ja nauramaan, pakottaa ulos aina kun se vain elimistölleni sopii. Se tulee liki, nuolaisee kämmenestä tyytyväisyyttään, nenänpäästä osoittaen huolestuneisuutta. Se painaa päänsä syliin ja katsoo silmiin kuin yrittäisi tulkita ajatuksiani. Tökkii kuonollaan vaatien rapsutusta juuri tietystä kohdasta rintaa. Se seuraa liikkeitäni olinpa iloinen tai surullinen. Ja aina pienenkin poissaolon jälkeen jälleennäkeminen on yhtä juhlaa!
Turhaan ei puhuta tassuterapeuteista. Minulle ainakin sillä on iso merkitys. Riitän Hipulle juuri sellaisena kuin olen. Tai ehkä melkein sellaisena, koska kyllä sitä näkyy ärsyttävän ja pitkästyttävän minun oire- ja väsymyspäivinä.
Tärkeä ja rakas on tuo otus! Olen tyytyväinen, että Suomessa on Koiranpäivä. Sillä osoitamme arvostusta uskollista ystäväämme kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti