#yksiniistä

Otan haasteen vastaan ja kerron, kun olen #yksiniistä.

Olen yksi niistä,
- joka menetti terveyden, työn, elämäntavan ja harrastukset.
- jota useimmat lääkärit dissasivat, halveksivat ja myllyttivät. Mutta enää he  eivät sitä pysty minulle tekemään. Olen alkanut puolustaa itseäni ja pystyn haastamaan tiedoillani heitä ja heidän luulojaan.
- jolle arki ei ole enää itsestäänselvää ja varautuminen sekä ennaltaehkäisy kuuluu päivittäiseen elämään.
- jonka oikeuksiin ei enää kuulu puhdas hengitysilma.
- joka sisuttelee eikä aio katketa vaikka kuinka taipuu.

Edelleen koen suurimpana menetyksenä elämäntavan menetyksen. Se kaihertaa mieltä päivittäin. Aktiivinen liikunta oli yhtä kuin minä - se oli työni ja harrastukseni. Menetin sairastumiseni myötä kyvyn rasittaa elimistöäni. Pienikin rasitus puristaa keuhkot rusinaksi, tekee lihakset lyijyn raskaaksi, aiheuttaa niveliin juilimista ja jomotusta. On tyydyttävä vain köpöttelyyn. Se ei tunnu olevan riittävää pääni hyvinvoinnille eikä sillä tienata elantoa. Elämäntapaani kuului myös luonto. Se aiheuttaa nykyään suuria haasteita. Milloin ärsykkeenä on terpeenit, homeet, siitepölyt tai hajut ja milloin taas kylmä kosteus tai kuiva pakkanen. On arjen luksusta, kun pääsen metsään!

Viisi vuotta olen yrittänyt hyväksyä lempeämpää otetta kroppaani, mutta kun ei! Haluaisin aina vaan takaisin lenkkipoluille, suksiladuille, pelikentille ja metsästysmaille. Tahtoa on, mutta kykyä ei. Tämä on vaikea yhtälö.

Uusi harrastukseni jooga, antaa onneksi haastetta maailman notkeimmalle rautakangelle, mutta nyt tuli stoppi siihenkin. Sain harmikseni massiivisen astmakohtauksen viimeisimmällä tunnilla kolmisen viikkoa sitten epäpuhtaan sisäilman takia. Joogaohjaajani on huikean ymmärtäväinen ja on saanut nyt  järjestettyä meille uudet tilat. Viikon päästä pääsen taas haastamaan kroppaani ja pakottamaan jäykistyneitä niveliä entisille liikeradoille. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa, vaikka koko homma alkaakin taas ihan alusta pitkän tauon takia. En nimittäin osaa vielä joogata itsenäisesti. On se sen verran kimuranttista.

Onneksi minulla on vielä silmät (monesti tikkuja täynnä) ja korvat (särkee/pakottaa aina huonoissa tiloissa ja valuvat öisin märkää), joilla seurata toisten osallistumista kilpaurheiluun. Kisakatsomossa on aina tunnelmaa ja siellä voi viihdyttää itseään erilaisilla ajatusleikeillä esim. lyömällä mielikuvituksissa vetoa voittajista. Silloin kun omatekemät ovat kentällä, jännitys on paljon kamalampaa kuin omina urheiluaikoina, omissa kisasuorituksissa. Kyllähän sitä jonkunlaisia endorfiinejä taitaa saada liikkeelle tällaisillakin sykkeen nousuilla.

Maksan erilaisiin tapahtumiin osallistumisista hintaa aina jälkeenpäin, mutta teen näitä valintoja siitäkin huolimatta tietoisesti. Tälläkin hetkellä sairastan kunnon räkätautia. Maksan hintaa kuopuksen lentopalloleiristä, Levin pujottelun maailman cupin avauksesta ja pikkutyttöjen lentopalloturnauksesta. Jotkut tykkää juopotella vaikka tuleekin krapula. Minä tykkään katsoa kisoja ja turnauksia vaikka tuleekin krapula.

Ajatuksia sairastuvalta

Nyt se sitten iski - talven ensimmäinen oikein kunnollinen räkätauti. Samalla iski myös kunnon lumimyrsky. Ei uskoisi, että eletään huhtikuun loppua. Kylläpä on sohva tuntunut hyvältä sekä ilman että voinnin puolesta.

On ollut jännä huomioida, että olo on erilainen kuin normaalisti vaikka altistusoireisena olen koko ajan sairas ja välillä hyvinkin voimaton. Nyt, kun on joku virustauti päällä, vointi on huono, mutta raskas haarniska ja lyijyliivit puuttuvat päältä. Tiedän myös, että nyt saan lääkäristä apua, jos tarvitsen. Home- ja kosteussairaiden sekä monikemikaaliyliherkkien altistusoireitahan ei terveydenhuollossa yleisesti tunneta eikä heitä joko osata tai haluta auttaa.

Päivällä tuli karu uutinen, joka on päässyt ykkösotsikoihin valtakunnankin uutisissa. Kätilöopisto suljetaan sädesienen takia. Samassa uutisessa tuli ilmi, että oireilijoita on paljon ja oireista on kärsitty kauan. Näitä on kuitenkin vähätelty eikä asiaan ole puututtu jämäkästi ennenkuin pakon edessä.

Aamu TV:ssä oli taas puhetta koulukiusaamisesta. Paljon puhutaan myös työpaikkakiusaamisesta. Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan potilaskiusaamisesta? Minä en ole kuullut, mutta olen sen osaksi joutunut. Tai ainakin koen, että minua on kiusattu lääkäreiden taholta. Toinen vahva tunne on, että ihmisarvoani on poljettu terveydenhuollon puolelta.

Vai miten sinä kokisit, kun lääkärit sanovat mm. näitä lohkaisuja päin kasvojasi? ...
- Oliko pakko tulla pilaamaan työpäiväni?
- Minulla on oikeitakin potilaita hoidettavana.
- Keuhkolääkäri korvalääkärille:"Tässä on taas näitä tapauksia!"
- Ongelmahan on lattiarakenteissa. Et kai sinä mahallasi lattialla tee töitä?!
- Hengittäisit niin kuin muutkin.
- Puhuisit niin kuin normaalit ihmiset.
- Et oireilisi, kun et pelkäisi mennä rakennuksiin sisälle.
- Olet niin kuin Pavlovin koira. Niillähän alkoi kuola valua kun kuulivat ruokakellon. Sinä alat oireilla kun astut työtiloihin tai haistat jonkun pelottavan hajun.
- No voin kai minä sinut tutkia, mutta ei sinusta kyllä mitään löydy.
- Parannut kun lopetat oireittesi ajattelemisen.

Olen joutunut tekemään itseni kanssa paljon töitä, että uskoisin vielä jollakin tasolla terveydenhuoltoon. Joudun aktiivisesti työstämään itseäni myös katkeroitumista hyvinvointiyhteiskuntaamme vastaan. En nimittäin missään nimessä halua olla vanha katkeroitunut mökin mummo.

En vaan lakkaa ihmettelemästä miten lääkärin moraali antaa myöten jättää jotkut potilasryhmät hoitamatta. Millaisessa arvomaailmassa he elävät? Miksi he eivät halua auttaa? Kun he näkevät sisäilmasairastajien paljouden, miksi he eivät ala puolustaa oikeuksiamme? Mikähän intressi on työskennellä lääkärinä? Ammatissa, jossa tehdään kaikkensa ihmisen elämää arvostaen ja henkeä turvaten. Jossa potilaan hyvinvointi on ykkösjuttu. Miten he voivat vaan levitellä käsiään, pyöritellä silmiään ja pahimmassa tapauksessa keljuilla päin naamaa. Ja tuntuu, että mitä erikoistuneempi ja ylemmällä tasolla työskentelevä lääkäri on kyseessä, sen vähemmän ymmärrystä olen saanut osakseni.

En tiedä mitä minulle olisi tapahtunut ilman perheen, ystävien ja työterveyshuollon ymmärrystä ja tukea. Iso kiitos järjissä pysymisessäni kuuluu heille! Ja onneksi Suomessa on kolme jääräpäisesti meitä puolustavaa lääkäriä: Putus, Polo ja Valtonen. Tappurainen on heidänkin tie työnsaralla ollut, mutta periksi he eivät ole antaneet. Emmekä anna mekään. Minä ainakin sisuttelen!