Nyt rysähti!

Nyt on pakko kertoa! On mennytkin monta viikkoa etten ole kokenut mitään aihetta sellaiseksi, että osaisin vääntää niistä kirjoitusta vaikka ajatuksia onkin sinkoillut monenlaisia.

Istun täällä kotipihan terassilla T-paidassa, ihanassa auringonpaisteessa. Ruska alkaa ottaa otteeseensa lehtivihreän. Joutsenet  lentävät auroissa omaa reittiään pihamme yli, niin kuin joka syksy vuodesta toiseen. Aina ne jättävät jälkeensä haikeuden heiheitä huudellessaan. Koirien kanssa yhdessä kunnioitamme uljaiden aurojen ylilentoa hiljaisina, katseet taivaalle kohotettuina.

Samaan aikaan olen ihan ällikällä lyöty. Olin Kevan vaatimuksesta työterveyshuollossa, yhdessä työnantajan edustajiien kanssa, kolmikanta neuvottelussa. Siellä ei kauan nokka tuhissut vaikka ääni ehtikin karata. Työterveyshoitaja esitti etätyötä kotoa pitäen ja esimies nappasi siihen kiinni. Työnantajalla on nyt kuukauden verran aikaa selvittää mitä töitä he pystyvät minulle järjestämään kotiin, millaisen laitteiston etätoimisto tarvitsee ja milloin aloitan. Tarkoitus on aloittaa osa-aikaisesti eläkkeen rinnalla ja myöhemmin ehkä kokopäiväisesti. Oli puhetta, että tekisin työt minun päiväni parhaina hetkinä, ei siis pakolliseen virka-aikaan sidottuna.

Pää on ihan sekaisin näistä nopeista käänteistä. Viisi vuotta on jaapailtu niin ettei mitään ole tapahtunut. Tammikuusta 2013 asti olen ollut pois työstäni.  Kuntoutustukea on nyt jatkettu 31.8.2019 saakka. Olen kokenut turhautumista ja kyynisyyttä jatkuvan paikallaan polkemisen takia. Ja nyt yhtäkkiä olenkin menossa töihin!

Olen ihan pyörryksissä. 😃 Ajatukset eivät meinaa jäsentyä millään. On kuin iso siilimäinen pallo pyörisi mykkyrää aivolohkosta toiseen kimpoillen ja luisesta kallosta vauhtia ottaen. En saa otetta. Mitä tästä pitää nyt ajatella?

Sen verran olen ymmärtänyt, että töiden aloitus on muutos. Se tarkoittaa, että joudun entistä enemmän varjelemaan hyvinvointiani sekä välttämään paikkoja ja tilanteita mistä saan oireita. Muuten en jaksa tehdä enkä keskittyä työhöni. Se tarkoittaa myös muutosta työnkuvaani, joka oli ennen suurimmalta osin ihmisten kanssa olemista ja tekemistä. Nyt paras työkaverini tulee olemaan läppäri. Toivon kovasti ettei sähköyliherkkyyteni enää pahene tästä vaikeammaksi.

Suurin osa työtehtävistäni tulee muuttumaan. Ennen olin puhetyöläinen. Tulevaisuudessa hiljainen puurtaja. Musiikin, biittien, jumppaohjelmien, viikko- ja vuosisuunnitelmien, esityslistojen ja pöytäkirjojen tilalle tullennee koko joukko uusia tietokoneohjelmia ja käyttöjärjestelmiä, joista minulla ei ole hajuakaan. Ei minulla myöskään ole hajua, miten työn tekeminen on muuttunut viidessä vuodessa. Vai onko mitenkään?

Hyvänen aika mihin olenkaan menossa?!
Olen odottanut töihin paluuta koko sairauteni ajan. Olen hiljaa toivonut, että tulee joku keino, minkä avulla saan takaisin arkirutiinit ja toimeentulon. Olen odottanut pääseväni takaisin TYÖyhteisöön. Vaikka tekisin työtä yksin, uskon, että minulle syntyisi tunne kuuluvani osaksi työpaikkamme henkilöstöä. Nykytekniikalla yhteydenpito työkavereihin ja sidosryhmiin tulee tuskin ongelmaksi.

Kuvittelin töihin paluun prosessiksi. Hitaasti muodostuvaksi suunnitelmaksi, joka rakentuu pala palalta. Mutta ei, tämähän rysähti - PAM! Naurattaa! Hykerryttää! Pelottaa! Epäilyttää!

Eihän tällainen muutos minulle uutta ole. Kaikkihan minun elämässä on tapahtunut rysähtämällä. Paitsi naimisiinmeno! 😂 Sitä mietittiin lähes 10-vuotta. Voi olla, että minun persoona tarvitseekin rysäyksiä, muuten ei valmistuisi mitään. Nimittäin mikään ei ole koskaan tarpeeksi valmis, aina voi parantaa. Tämän vuoksi olen oikein hyvä ystävä myös deadlinen kanssa. Valmista tulee, kun on pakko.

Viimeinen rysäys, ennen siis tätä työrysäystä, oli meidän uuden perheenjäsenen hankkiminen. Isäntä on potenut "vauvakuumetta" ainakin vuoden. Viime syksy oli maailman tyhmintä hirvenmehtuun kannalta, kun ei ollut omaa hirvikoiraa. Kaksi viikkoa sitten tiistaina hän sattui huomaamaan ilmoituksen pennusta, jossa on karhukoiraa, paimenkoiraa ja laikaa. Jätin hakemuksen, että olisimme valmiit antamaan pennulle kodin ja parin tunnin päästä hakemuksen jättämisestä rysähti. Olimme tulleet valituiksi koiravauvan uudeksi laumaksi.

Viikko sitten tämä suloisuus, Semi, kotiutui meille. Semi on sekä luonteellaan että olemuksellaan valloittanut koko perheen puolelleen. Jopa meidän lellarin, Hipun. Nyt vain toivomme riittävää riistaviettiä ja runsaasti hirvikosketuksia. Luokse tulo ja istuminen käskystä onnistuvat jo mainiosti. Voinkin tässä yhteydessä ilmoittaa, että vauva-arki sujuu perheessämme loistavasti! 😊

Jos joku ihmettelee, mihin yllä olevat kuvat liittyvät, vastaus on: "Minun arkipäiviin!".
Toivotan sinulle, lukijani, oikein kauniita ja kuulaita syysruskan päiviä. Katso miten kaunista on tässä ja nyt!