Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Sairaalaa ja juhlaa

Vietän työkykyarvion "puolikurssijuhlaa" kotona. Takana on viikon tutkimusjakso OYSissa. Edessä vielä toinen samanlainen. Mitä se tuo tullessaan? Sitä voin vain arvailla ja/tai kuvitella.

Takana on erittäin raskas viikko. Suurinpiirtein kaikki mahdolliset oireet ovat olleet tapissa koko ajan. Oireet löivät sananmukaisesti vasten kasvoja, kun avasin OYSin oven. Voi kamala mikä kemikaalien katku. Liekö lisäksi vielä kosteusvaurioitakin? Home ei haissut mutta VOC-yhdisteethän onkin minulle ne pahimmat ja niitä en haista. Kaiken hyvän lisäksi käytävillä oli menossa seinäpintojen maalaukset, jollain tymäkällä maalilla.

On sekä henkisesti että fyysisesti raastavaa elää voimakkaiden altisteiden ja oireiden kanssa tunnista ja vuorokaudesta toiseen. Väsyttää, päässä humisee, heikottaa, pyörryttää, ajatus pätkii, yskittää, nenä vuotaa, silmiä kirvelee, näkö hämärtyy, maha turpoaa, kroppaa särkee ja pakottaa, ääni ei kulje eikä mistään jaksaisi innostua. Mutta kun on pakko! Tämä pakko on kestettävä, että työkyvystäni voidaan lausua jotain, jota työeläkelaitos on vailla, jotta saisin toimeentulon jostakin, kun ansiotyöhön minusta ei ole! Lääkäri ja osastonhoitaja pohtivat onko minua järkevää pitää nuissa olosuhteissa. Mutta jollen ole heidän seurannassa, ei ole mitään mitä lausua. Ja vaikka he lausuvat, ei ole varmaa, riittääkö lausunnot siltikään rahoittavalle taholle. Mikään ei tunnu olevan niin varmaa kuin epävarma.

Parasta arviointijaksoilla on olleet muut osaston potilaat. Heidän kanssaan voin olla juuri sellainen kuin olen. Sillä hetkellä. Siinä tilanteessa. Tässä ja nyt. Heidän kauttaan näkee myös iloa, onnistumisia ja kuntoutumisia. Mutta valitettavasti myös samaa vuosien paikallaan polkemista ja tuulimyllyjä vastaan taistelua mitä itselläkin. He elävät samaa todellisuutta kuin minä. Heillä on samat yhteiskunnalliset ongelmat kuin minulla, vaikka terveydelliset ongelmat voivat olla jotakin täysin muuta. Vuosien saatossa olen saanut osastolta elämääni myös luottoystäviä.


Osastolla juhlittiin yhdessä erästä potilasta, jolle avautui uudet ovet ja uudet myötätuulet.

Osastomme kanssapotilaat ymmärtävät ilman sanoja. Sanoja minulla onkin ollut heille viikon aikana vähän. Äänen menetys on pitänyt siitä huolen. Mutta kyllä se raivostuttaa! Ympärillä täytyy olla täysin hiljaista, että tulen ymmärretyksi. En voi kuvailla sitä raivon ja ärsyyntymisen määrää, kun minua​ ei ymmärretä, koska puheestani ei saa selvää. Tunnen itseni täysin avuttomaksi idiootiksi mm. puhelimessa ja ihmisten joukossa. Turhaudun, kun yritän saada asiani sanottua, mutta kukaan ei edes ymmärrä, että yritän puhua. Tai jos kuulevat ja yrittävät kuunnella, eivät ymmärrä pihinän sisältöä. Tärkein itseilmaisun muoto, puhe, puuttuu. Tunnen itseni täysin ääni-invalidiksi, mutta kyseessä on jälleen sairauden muoto, mitä ei tunnusteta. Luojan kiitos pääsen monen vuoden jälkeen foniatrille uudelleen tutkimuksiin. Toivottavasti jo ensi viikolla!

Viikon eroa piti paikata läheisyydellä ja lämmöllä! ❤ 

Tämä viikonloppu oli tärkeä päästä viettämään kotona perheen parissa. Terve sisäilma, rakkaat ihmiset ja tassuterapeutit antavat tärkeän katkon osaston kurjuudelle.

Matkalla kevätjuhlaan raekuuron yllättämänä. "Jokainen helmi hiuksissa tuo onnenhetkiä tulevaisuuteen" (uusin kuhmolainen sananlasku) 😊

Tänä viikonloppuna oli aihetta myös juhlaan. Kuopus päätti alakoulun ja esikoinen peruskoulun. Sää oli samankaltainen kuin koulunpäätöksessä keväällä 1993. Silloin oli ikäluokkani lakkiaiset räntäsateen keskellä. Itse niiasin lakkini vasta itsenäisyyspäivänä. Nyt raekuurot, pohjoistuuli ja hyytävä kylmyys saatteli lapsukaiset ja nuorukaiset kesäloman kautta uusiin haasteisiin.

Jokainen kuutosluokkalainen sai orvokin ykkösluokkalaiselta.

Tunteikas päivä, jota halusin mennä mieheni mukana juhlistamaan ysien päättäjäisjuhlaan - terveyttäni uhmaten. Fyysiselle hyvinvoinnille erittäin tyhmää, mutta psyykkeelle niin tärkeää nähdä omatekemä muiden ikäistensä rivistössä kauniina, hymyilevänä ja elämää täynnä.

Oppilaiden musiikkiesitys, opettajan erinomainen puheenvuoro ja todistusten jakaminen juhlavasti, toivat mukanaan tunneryöppyjä ja saivat aikaan silmien hikoilua. Koulunpäätöskahvit yhdessä pikkumumman ja -ukin sekä tyttöjen enon perheen kanssa toi päivään lisää onnellisuutta. Lasteni lämpimät halaukset päivän aikana ovat parasta mitä heiltä voin saada. Olkoon numerot paperilla mitä ovat ja stipendit kannustajina, mutta ihmisyys, mikä molemmista neideistä aidosti huokuu, on tärkeintä. Tuli tunne, että taidan riittää myös heille tällaisena äitinä kuin olen.

Ihanan lämminhenkinen päivä takana. Toivon niin omille nuorilleni, kuin kaikille muillekin, vahvoja siipiä elämän lempeisiin tuuliin ja kylmiin myrskyihin. Niiltä ei voi kukaan välttyä, mutta niitä voi kasvaa ottamaan vastaan.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Lamaantuminen

Tiedätkö tunteen, kun olet täysin lukossa? Kun aika on pysähtynyt ja tajunnanvirta katkennut. Kun olet jähmettynyt paikallesi. Kun ympäristö elää, mutta sinä vain olet.


Tunnen itseni täysin lamaantuneeksi. Vaikka elän ja osallistun, mikään ei etene. Olen liimautunut johonkin sitkeään missä tallaan paikallaan. Paikallaan polkemista on jatkunut viisi vuotta. Tuntuu kuin tilanteeni olisi jäädytetty.


Olen ymmärtänyt, että olen hyvä pitämään elämänilon kulissin yllä. Lääkärit ovat kertoneet, että ulkoinen minä on erittäin taitava peittämään tälläkin hetkellä alleen sen, mitä sairaus on minussa aiheuttanut. Niin se varmaan onkin. Olenhan aina tullut luonnehdituksi iloiseksi, reippaaksi ja energiseksi.

Pää sanoo edelleen, että olen urheilullinen. Peili ja kroppa kertovat täysin päinvastoin. Pää sanoo edelleen, että olen työkykyinen. Kroppa vastaa olevansa väsynyt ja tehoton.
Pää kertoo, että huolehdin päivittäisistä asioista. Tiski, pyykki ja laskupinot kertovat toista tarinaa. Pää suunnittelee jatkuvasti kaikkea uutta. Kroppa olla öllöttää. Ei liiku. Ei hievahda. Se haluaa vain olla.

Viisi vuotta olen yrittänyt ymmärtää uutta minääni. Olen yrittänyt sopeuttaa päiviäni uusien sairastuneen elimistön vaatimusten mukaisesti. Mutta tämä on toivotonta. Uuden oppiminen ja hyväksyminen ei minulle ole mikään nopea temppu. Olen varma etten opi tuntemaan uutta minääni koskaan. Tuntuu kuin olisin prikulleen samassa lähtöpisteessä kuin heinäkuussa 2012. Yhtä hämillään, yhtä epätietoinen, yhtä pelokas, yhtä paljon kysymysmerkki.


Kevät ja luonto antavat paljon sisältöä päiviini ja ajatuksia elämääni. Kunpa olisinkin kuin eläimet, jotka vaeltavat vuodenaikojen ja ruokamaidensa mukaan. Kuin muuttolinnut, jotka avaavat siipensä ja kulkevat milloin etelä- milloin pohjoistuulta myötäillen. Mutta ei. Minä vaan olen lamaantuneena, ilman ratkaisuja.


Kun en viime aikojen lamaantumiseen ja jatkuvaan voimakkaasti oireiluun muuta keksinyt, otin käyttöön vähähiilarisen ruokavalion. Viljoja olen vältellyt viime syksystä asti, mutta nyt haluan tietää vaikuttaako oireisiin ja jaksamiseen hiilareiden vähentäminen. Enkä ole tätä itse keksinyt, vaan sain nämä neuvot dosentilta. Aikaa ohjeiden saannista on pari vuotta, mutta nyt vasta olen valmis ohjeistusta testaamaan.


Toivon, että ruokavalion muutos antaisi päiviini jotakin uutta ja positiivista. Niitähän ei koskaan ole liikaa kenelläkään.

Uutta, positiivista ja iloa sain maanantaina. Posti toi sellaisen yllätyksen, jonka vain hyvä ystävä voi antaa. Hän, joka tietää ja tuntee minut. Hän joka välittää ja jaksaa pitää yhteyttä vaikka minä en jaksaisikaan. Hän, joka haluaa pysyä osana elämääni vaikka minä vain olen. Kiitos ystäväni, kun kuulut elämääni! ❤ Lahjasi kuuluu nyt jokaiseen hetkeeni. Se on kulkenut mukanani postin pihalta saakka, koska enhän minä hättäenen malttanut odottaa kotiin saakka paketin avaamista. 😊


Olen pahoillani, kun en jaksa olla enää yhtä aktiivinen ja sosiaalinen kuin luonteeseeni kuuluu. Kannan siitä huonoa omaatuntoa. Mutta onneksi minua on siunattu  suurella määrällä ihania ihmisiä. Kiitos perhe ja ystävät, kun ette ole jättäneet minua yksin! ❤

maanantai 1. toukokuuta 2017

Vappua!

Vappuaatto kääntyi juuri vappupäivän puolelle. Tervetuloa toukokuu! Istun yksin meille uudessa nojatuolissa, joka on ihana. ❤ Viime yön sain nukkua meille uudessa sängyssä. Se on täydellinen. ❤ Saa nähdä jääkö nämä ihanuudet meille vai muuttavatko ne syksyllä jälleen uuteen osoitteeseen. Siihen asti nautin näistä jokatapauksessa täysin siemauksin.


Meille uudet vähän käytetyt huonekalut ovat arjen luksusta. Vuoden 2013 syksyllä jouduimme kemikaalialtistusteni takia hävittämään suuren määrän huonekaluja. Lähinnä vanhojen lastulevyjen aiheuttamat käryt olivat niissä oireideni aiheuttajia. Nukuimme pari vuotta lattialla pelkillä patjoilla ja säilytimme irtaimistoa pahvilaatikoissa. Pikkuhiljaa olemme löytäneet puhtaissa tiloissa olleita käytettyjä huonekaluja entisten tilalle, mutta edelleen huushollissa tuntuu vallitsevan hallitsematon kaaos. Uudet huonekalut eivät tule kysymykseenkään voimakkaiden palon- ja homeenestokäsittelyjen vuoksi. Lapsille erehdyttiin ostamaan uudet sängyt, mutta ne saatiin sisälle vasta muutaman viikon tuuletuksen jälkeen. Siispä kyttäilen jatkuvasti tuntosarvet herkillä mistä löytyisi milloinkin meille todellisia huonekaluhelmiä. Nämä viimeiset löytömme lukeutuvat ehdottomasti niihin. 😍

Elimistön altistustuntosarvet tuntuvat olevan jälleen liiankin aktiivisina. Liekö matalapaineella osuutta asiaan? Olen iloinen, että päätimme juhlia vappua eilen, aatonaattona. Eilen olin kohtuullisen hyvässä kunnossa yskää, nuhaa, pään-, poskipäiden- ja korvasärkyä lukuunottamatta. Mutta nuita pikkuvikoja ei lasketa. 😃 Onneksi pääsin kauppareissulla väistämään pahiten homeelle, pesuaineille ja parfyymeille haisseet pariskunnat. Muutamia pitempiä pakoaskeleita ja hyllyjen väliin ryntäilyä se vaati, mutta oli kyllä lopputuloksen kannalta sen vaivan arvoista. Vappubileet vietettiin siis aatonaattona vakioporukalla oikein mukavan rauhallisesti saunoen, iltapalaa ja kuohuviiniä maistellen. Ystävät on rikkaus!

Tänä iltana juhlat olisikin jääneet juhlimatta voimakkaiden oireiden vuoksi. Päivä on mennyt hiljaisuuden vallitessa ja sohvalla nuokkuen. Ei ole taas ollut ääntä eikä voimia millä seurustella. Lyijyliivit iskeytyi jälleen painolastiksi. Olen joutunut pitämään paljon silmiä kiinni vaikka todellinen uni ei ole pyrkinytkään riesaksi. Kiitos painomusteiden ja pesuaineiden! Se tunne minkä kemikaalimyrkyt minulle aiheuttaa on niin vaikeasti selitettäviä etten millään osaa sitä painostusta pukea sanoiksi.


Tassuterapeutit järjestivät onneksi vaikka minkälaista näytelmää tällekin päivälle. Näiden kahden viha-rakkaussuhdetta on kyllä huippumukava seurata. Perheelle ja karvakavereille kelpasin hyvin taas ihan mykkänäkin. Toki se vaatii paljon enemmän perheeltä pitkää pinnaa, viitseliäisyyttä ja aktiivisuutta tulla lähelleni, että päivän askareet saadaan tehtyä ja ajatukset vaihdettua. Itselleni en millään meinaa kelvata. On niin rasittavaa, kun olisi sanottavaa, kommentoitavaa, juteltavaa, mutta kun en kykene. 😷 Päässä kyllä ehtii poukkoilla vaikka sun mitä näinä mykkähetkinä. Noh, juttelenpa taas sitten kun kurkku kestää!

Oikein mukavaa vappua, ketkä siinä humussa vielä olette! 😊