Myrkytetty elimistö

Syksy on tarjonnut parasta väriloistoaan monta viikkoa. Olen kiitollinen, kun lämmin syksy on jatkunut pitkään. Ruska on tuonut paljon iloa päiviini. Nautin liikkua luonnossa ja tuulettaa myrkyttynyttä elimistöä. Vaikka ulkona on kosteaa ja mätänemisprosessit sekä sieni-itiöt kiivaimmillaan, en välitä niistä pienistä oireista, joita se minulle aiheuttaa. Haluan nauttia ulkona olosta nyt, kun se on vielä mahdollista. Yksi pakkasaamu muistutti jo laukaisemalla rajun astmakohtauksen, mitä tuleman pitää ihan kohta. Kyse on päivistä, korkeintaan viikoista, kun sisävankina oleminen alkaa. Pakkasten aikaan on turha haaveilla virkistävistä happihyppelyistä.

Viimeiset viikot ovat olleet hurjaa krapulaa. Elimistö on ollut täysin sekaisin. Samalla olen tajunnut miten sekaisin se onkaan ollut pari vuotta. En muista olenko jo kirjoittanut masennusdiagnoosista. Nyt kuitenkin haluan purkaa sitä ja sen seurauksia auki avoimemmin. Miksi? Koska lääkkeet, joita olen joutunut siihen syömään ovat aiheuttaneet minulle ihan järkyttäviä muutoksia elimistössä. Haluan kertoa siitä, koska itse en ollut asiasta tietoinen ennenkuin tämäkin piti oppia kantapään kautta. En tiedä onko tyhmyyttä kirjoittaa aiheesta julkisesti, mutta opettelenpa senkin sitten vaikeimman kautta, jos tämä sotii minua vastaan. Haluan tehdä ihmiset tietoisiksi SSRI - lääkkeiden vaikutuksista. Samalla pistän itseni likoon. Koen siltikin tärkeäksi tuoda esille lääkkeiden haittavaikutuksia. Itse en näitä ymmärtänyt, kun sitouduin kokeilemaan lääkitystä.

Masennusdiagnoosi minulle kirjoitettiin, kun olin äärimmäisen väsynyt ja surullinen kaikkeen siihen menetykseen ja muutokseen mitä sisäilmasairaus minulle ja perheelleni aiheutti. Puhuin lääkäreille avoimesti tuntemuksistani. Olen täysin vakuuttunut, että kun sisäilmasairauden aiheuttamia muutoksia elimistössämme ei yleisesti ymmärretä, oireet tulkitaan masennukseksi. Valitettavasti lääkärikunta ei erota väsymystä ja vitutusta masennuksesta. Nämä ovat täysin eri asioita. Anteeksi ruma vee alkuinen sana, mutta sille ei suomenkielestä paremmin kuvaavaa vastinetta löydy. Onhan näitä ketutuksia, keljutuksia ja muita siveellisempiä ilmaisuja, mutta ne eivät kerro sitä todellista tunnetilaa, mikä minulle sairastumisen myötä syntyi.

Masennustahan sitten tietenkin piti hoitaa. Oli aloitettava masennuslääkkeet ja psykoterapia. Ensimmäinen lääkitys teki minusta täysin lamaantuneen. Istua törötin sohvalla selkä suorassa ja nollat taulussa. Ei sitä voi uskoa miten helposti voidaan pelata ihminen ulos elämästä. Sen verran ymmärsin, että tämähän ei käy minun pirtaan. Vaadin lääkityksen purkamisen. No, tilalle oli pakko ottaa joku muu mielialalääke, jotta voidaan osoittaa Kelalle, että minua hoidetaan.

Ka eipä siinä. Alistuin ottamaan uuden lääkkeen pienimmällä mahdollisella annostuksella. Voi jestas mitkä olot alkoi välittömästi. Huimasi, olin huonovointinen, kävelin seinistä tukea pitäen ja päässä tuikki sähköiskut. Lääkärit vakuuttelivat, että kyllä se siitä tasoittuu ja elämä alkaa helpottua. Samalla he vakuuttivat myös ettei paino nouse sillä sitä en missään nimessä halunnut. Näillä menin muutaman kuukauden, kunnes lääkärille totesin että ei ole mun juttu. Ei toimi.

Siitäpä seuraavaksi sitten lääkeannostuksen nosto ja psykoterapia.  Psykoterapia ei ehtinyt kunnolla alkaa, kun se jo lopetettiin vaikeiden sisäilmaoireiden vuoksi. Ja ette usko mitkä todistukset ja todistelut se vaati, ennenkuin asia oli okei muillekin kuin minulle. Tästä mutkasta oli se hyöty, että pääsin takaisin psykiatrisensairaanhoitajan asiakkaaksi. Tämä suhde on ollut minulle tärkeä, sillä perhe joutuu vääjäämättä minun roskikseksi. Kaatopaikkaa en heistä kuitenkaan halua tehdä. Sairaanhoitajalle olen saanut nurista luvan kanssa ja häneltä olen saanut paljon tukea ja ymmärrystä. Ihana, kun on kuuntelija ja asiantuntija, jota voi tavata tarpeen mukaan.

Niin mutta se lääkitys. Nosto aiheutti, että krooninen väsymysoireyhtymäni meni entistä huonommalle tolalle. Väsymys ja uupumus vain lisääntyivät. Korjaavana toimenpiteenä oli että lääkitys tuplattiin, koska sillä on kuulemma piristävä vaikutus.

Mulle se ei kyllä vaikuttanut sekään mitään muuta kuin oirekirjo vain laajeni. Lopulta aloin epäillä, että nyt tämä ei ole enää normaalia. Yritän tässä nyt muistella mitä kaikkea minulle tuli: väsymys lisääntyi, kädet vapisi, öisin hikoilin kuin sika, ei itkettänyt, ei naurattanut, ummetti, virtsanpidätyskyky heikkeni, päivisin tuli kuumia aaltoja, toisinaan palelin horkassa, paino nousi yli 10 kg, limakalvot kuivuivat, mieli oli apea, käsiala huononi, lukeminen vaikeutui, mikään ei kiinnostanut, turvotti, kaikki oli hällä väliä... Onneksi sain yhdeltä lääkäriltä kinuttua lääkityksen pienentämisen ja lopulta pääsin lääkärille, joka oikeasti ymmärsi että lääkitys on täysin väärä minulle.

Sain ohjeet lääkkeen alasajosta ja kuvittelin, että elämä helpottaa. Mutta voi kamala mitkä olot nyt seurasi. Pää on sekaisin, ajatus tökkii, puhe tökkii, päässä tulee sähköiskuja kuin konekivääristä luoteja, itkettää (3 tuntia yhteen menoon ei tunnu missään), lihakset jymähti täysin jumiin, niveliä pakottaa ja liikeradat supistuivat, voimakkaita tuntopuutoksia on ympäri kehoa, unet katosi (olen nukkunut öisin minuutteja, en tunteja), muisti on mennyttä. Tämä on kamalaa. En yhtään enää ihmetele miksi narkkarit päätyvät vieroitusoireissaan itsemurhan vaihtoehtoon. Mutta minä sinnittelen. Nyt en perhana anna periksi. Saa luvan lähteä elimistöstä tuollaiset mömmöt. Niillä yritettiin vaikuttaa aivojen kemiaan ja ilmeisesti onnistuttiin, kun olen näin sekaisin. Syke paukuttaa jatkuvasti sadan pinnassa. Sitä on niinkuin lenkillä koko ajan.

Olen tutkinut nyt tätä aihetta aika paljon. Toivon todella, että olisin onnellisessa asemassa ja pääsisin vieroitusoireista eroon pian. Jos hyvin menee, oireet loppuvat kuukauden kuluessa. Pahimmillaan näistä oloista voi kärsiä jopa kymmenen kuukautta. Osa on saanut lääkkeistä pysyvän aivovamman. Ihan järkyttävää! Miettikää mitä myrkkyjä nämä ovat. Ei riittänyt minullekaan, että sisäilma myrkytti. Vielä piti lääkekemikaaleilla tuoda elimistöön lisää kuormaa. Onneksi olo on helpottanut sen verran, että pystyn nyt tuottamaan jo tekstiä. Kirjoittaminen oli täysin mahdotonta vielä viikon alussa. Käsiala on parantunut huikeesti ja käsien vapina on loppunut.

Ulkoilun lisäksi olen saanut tukea ja voimaa ystäviltä. He ovat tarpeeksi läheisiä, mutta tarpeeksi etäällä. Jälleen kerran on todettava, että ystävät ovat rikkaus. Heihin voi nojata pyyteettömästi huonolla hetkellä. Totesinkin yhden ystäväporukan tapaamisen jälkeen, että itku pitkästä ilosta vai onko se meille ilo pitkästä itkusta.

Näin rankkoina aikoina olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota myös puhtaaseen, yksinkertaiseen ruokaan. Turhat lisäaineet yritän jättää kaupan hyllylle. Tässä hötäkässä on unohtunut kahvinjuontikin kokonaan. Ilmeisesti sekään ei ole välttämätön pakko.

Saas nähdä millaiset viikot on edessä. Yritän kuitenkin olla kantamatta niistä huolta ja keskittyä kulloinkin menossa olevaan hetkeen. Uusi harrastukseni, rentojooga tukee tätä pyrkimystä hyvin. Se tuntuu kyllä tosi hyvältä juuri tähän tilanteeseen vaikka olenkin jäykkä kuin rautakanki ja henki on tiukalla kuin tubikkelissa.

Jos saisin heittää pienen toiveen hyvälle haltijalle, toivoisin että pakkaset alkaa vasta tammikuussa.