maanantai 31. heinäkuuta 2017

Oirepäivien ilot

Pari viikkoa on vierähtänyt edellisestä tekstistä. Ajatuksia on ollut pää täynnä ja jaettavaksi asti, mutta kirjoittamaan en ole kyennyt. Tänä aikana olen saanut nauttia tasan kaksi kokonaista päivää lähes normaalissa kunnossa. Kaikki muut 14 päivää olen viettänyt vaikeiden oireiden kanssa, ilman ääntä, pää sekaisin ja nukuksissa. Silti olen koettanut osallistua perheen yhteisiin juttuihin ja kesän iloihin niin paljon kuin suinkin mahdollista. Toki yhtäjaksoista aktiivisuusaikaa on vuorokaudessa vähän, mutta sinä aikana koetan käpsehtiä jotakin.


Moni on kysynyt miten saan päiväni kulumaan. Nyt ilmanhaltija on suosunut ja olen viettänyt lähes kaiken aikani ulkona. Myös päiväunet olen nukkunut terassilla. Yksin ei tarvitse köllötellä. Kyllä karvakuonot löytävät maassa löhöilijän.


Radio on kuulunut jo monta monituista kesää terassin vakiovarustukseen. Sen avulla pysyy vähän yhteiskunnan menossa mukana. Ja musiikkihan on tietysti parasta niin ilossa, surussa kuin arjessakin. Myös itikat ja mäkäräiset ovat olleet armollisia ja häipyneet pois häiritsemästä.


Paljon olen saanut nauttia kesän kukkasista ja lintupoikueiden sirkutuksesta. Nykyään tulee katseltua paljon ympärille sillä silmällä, että voisiko juuri siitä hetkestä saada napsattua kuvan. Kukat ja kasvit ovat helppoja kohteita, jos vain löydän sopivan kuvakulman. Elävät oliot sensijaan aiheuttavat pään vaivaa tällä huippuhitaalla digijärjestelmällä. Mutta siltikin tyydyn mielelläni luurissa kulkevaan kameraan. Järjestelmäkameran opettelemiseen ei riittäisi ikinä minun pitkä(lyhyt!)jänteisyys ja hermot.


Ympäristön tutkiskelu on syventynyt sairauden myötä. Siitä on tullut tavallaan harrastus. Ilmeisesti sisäinen rytmini on hidastunut. On aikaa pysähtyä, katsoa, kuunnella, aistia, tuumata ja nauttia hetkistä. Kun elinympäristö on kaventunut, on pitänyt opetella nauttimaan näistä mitä on. Paljon tulee seurattua muurahaisten touhuja, hämähäkin seitin kutomista, pikkulintujen pyrähdyksiä, kimalaisten meden keräämistä, kissan saalistamishetkiä, koiran käyskentelyä kotivahtina. Näinä aikoina pää on jotenkin erityisen levossa. Ilman ajatuksia hetkessä oleminen tuo mukanaan rauhallisuutta ja hyvää oloa.


Nyt on ollut ilo katsella myös tyttöjen touhuja etenkin trampoliinilla ja nurmikolla. Itselläni tekisi mieli mennä heittämään puolivoltteja ja arabialaisia, mutta mahtaisi ambulanssi kutsua, kun tämä nykyisin maailman notkein rautakanki tömähtäisi alastuloon. :) Paljon on neidit taas kesäaikana kehittyneet monella eri osa-alueella. Vaikka pienissä lapsissa tapahtuu nopeasti kehitystä, teineissä tapahtuu myös. Pitää vaan äitinä muistaa pysähtyä sitä seuraamaan niin kuin tuli tehtyä nuorena äitinäkin.


Pari päivää ajelin myös taksikuskina lentistyttöjen kesäleiripäivillä. Sain viettää kesäpäiviä naapurikunnan torikahvilassa, lounaspaikassa ja putiikeissa. Oireista johtuen päiväunet piti nukkua autossa, mutta sehän ei ole minulle ollenkaan ongelma. Penkin kallistus, silmät kiinni ja unta palloon puolesta tunnista tuntiin. Sitten jaksan taas vähän lisää.


Oli hauskaa seurata miten eri joukkueista tulevat tytöt alkoivat löytää toisensa ja pikkuhiljaa myös luottamus uusiin pelikavereihin lisääntyi. Minulle on tosi tärkeää saada osallistua tyttöjen harrastuksiin kentän laidalla aivan kuten omat vanhempani seisoivat hiihtoladuilla ja suunnistusmetsissä. Tyttöjen onnistumiset ja harrastamisen ilo tuo hyvää mieltä myös minulle.


Väsyneenä ja pönttöpäisenä olen tavannut myös ystäviäni. Terveet omakotitalot ja ulkokahvilat ovat parhaita tapaamispaikkoja. Porukassa meillä on ihan hurjan kivaa. Vaihdetaan kuulumisia, saunotaan, laitetaan ruokaa yhdessä, pöljyillään, hullutellaan ja iloitaan. Nämä voimaantumisillat tuovat arkeen älyttömästi voimaa ja jaksamista. Välillä kokoonnutaan suunnitellusti, toisinaan ihan extemporee.


Paljon olisi kotimaisemissa kierreltävää ja katseltavaa näin kesäaikana, mutta paljon en viikossa jaksa. Onneksi olen oppinut säätelemään tekemisiäni ja jakamaan voimavaroja. Näin pystyn touhuamaan edes jotakin. Kainuun Rastiviikolla olen ollut talkoissa ja suunnistamassa 70-luvun lopulta asti. Nyt oli ensimmäinen kerta, kun en osallistunut talkoisiin. Kyllähän kutsu kävi kevättalvella mukaan touhuun (tuntui tosi hyvältä, että minut muistettiin kysyä), mutta kieltäydyin. EIn sanominen oli tosi vaikeata. Sydän olisi halunnut, mutta järki voitti tässä asiassa. Sydän oli viime viikolla sen verran vereslihalla asian suhteen etten uskaltanut lähteä edes käymään kilpailukeskuksessa. Tiedän, että itkuksihan se olisi mennyt. Olen huomannut, että itsesuojeluvaistoni on kehittynyt sairauden myötä. Osaan jo jonkin verran välttää tilanteita, joista seuraa pahaa mieltä. Mutta siltikään asiat ei aina ihan putkeen mene.


Yksi kohokohta tälle kesälle on vierailu Tuupalan museossa. Edellisen kerran kävin siellä, kun tytöt olivat alle kouluikäisiä. Nyt esikoinen toimi meille kesätyöntekijän ominaisuudessa oppaana. Paljon on Tuupalan historiasta jäänyt neidin muistiin. Oli tosi mukava kierrellä rakennuksissa, kun historia ja entiset asukkaat kulkivat jutussa mukana.


On meillä uskomattoman hieno Museo! Huvassa siellä vierähti aika vanhoja esineitä tutkiskellen ja vanhanajan arkea ihmetellen. Ja mikä parasta - vanhat hirsirakennukset olivat helposti hengitettäviä lukuunottamatta Pikkupirttiä vai mikä sen nimi nyt olikaan. Toki olin vierailun ajan voimakkaat oireet päällä vasta leikatun nurmen hajun takia, mutta mielestäni varsinkin päärakennuksessa oli helppo olla. Naureskelinkin, että taidan muuttaa museon vakituiseksi asukkaaksi. Siinähän tulisi kaksi kärpästä samalla iskulla: terve koti ja museon oma talonmies! ;)


Tekstin pituudesta päätellen en ole ihan kokonaan elämäniloani vielä menettänyt. Kirjoittaminen on aina ollut minusta mukavaa. En siltikään etukäteen ymmärtänyt, että saisin tämän otsikon alle näin paljon sanoja tuotettua. No mutta, tämäkin ilahduttaa minua. Kirjoitin vaikka olenkin taas hurjat oireet päällä. Kiitos uuden hajuttoman tiskiainekokeilun.

Nautitaan vielä kesän valosta, tunteesta, lämmöstä ja herkuista.



2 kommenttia:

  1. Kiitos Riikka näistä teksteistä jotka edes hiukan auttavat ymmärtämään sairastuneen elämää. Vaikka olen nähnyt sun äänenmenetyksen ym niin on hankala ymmärtää mitä kaikkea se arjessa tarkoittaa. Voimia ja tsemppiä eteenpäin! T. Mervi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mervi!
      Mukava kuulla palautetta. Kun kirjoittelen näitä, olen todella yksin ja kääntynyt sisäänpäin kuunnellen tuntemuksiani. Niitä sitten koetan jotenkin sanoiksi pukea. Tämä on eräänlaista terapiaa ja tapa oppia ymmärtämään myös itse itseäni. Voin vain kuvitella miten oudolta tämä kuulostaa ja näyttää ulkopuolisesta, kun en ymmärrä tätä itsekään.

      Blogin myötä olen kuitenkin kokenut muutamia ahaa-elämyksiä. Ne ovat auttaneet edes vähän tässä sopeutumisprosessissa.

      Mukavia loppukesän päiviä sinulle Mervi!

      Poista