tiistai 14. marraskuuta 2017

#yksiniistä


Otan haasteen vastaan ja kerron, kun olen #yksiniistä.

Olen yksi niistä,
- joka menetti terveyden, työn, elämäntavan ja harrastukset.
- jota useimmat lääkärit dissasivat, halveksivat ja myllyttivät. Mutta enää he  eivät sitä pysty minulle tekemään. Olen alkanut puolustaa itseäni ja pystyn haastamaan tiedoillani heitä ja heidän luulojaan.
- jolle arki ei ole enää itsestäänselvää ja varautuminen sekä ennaltaehkäisy kuuluu päivittäiseen elämään.
- jonka oikeuksiin ei enää kuulu puhdas hengitysilma.
- joka sisuttelee eikä aio katketa vaikka kuinka taipuu.


Edelleen koen suurimpana menetyksenä elämäntavan menetyksen. Se kaihertaa mieltä päivittäin. Aktiivinen liikunta oli yhtä kuin minä - se oli työni ja harrastukseni. Menetin sairastumiseni myötä kyvyn rasittaa elimistöäni. Pienikin rasitus puristaa keuhkot rusinaksi, tekee lihakset lyijyn raskaaksi, aiheuttaa niveliin juilimista ja jomotusta. On tyydyttävä vain köpöttelyyn. Se ei tunnu olevan riittävää pääni hyvinvoinnille eikä sillä tienata elantoa. Elämäntapaani kuului myös luonto. Se aiheuttaa nykyään suuria haasteita. Milloin ärsykkeenä on terpeenit, homeet, siitepölyt tai hajut ja milloin taas kylmä kosteus tai kuiva pakkanen. On arjen luksusta, kun pääsen metsään!


Viisi vuotta olen yrittänyt hyväksyä lempeämpää otetta kroppaani, mutta kun ei! Haluaisin aina vaan takaisin lenkkipoluille, suksiladuille, pelikentille ja metsästysmaille. Tahtoa on, mutta kykyä ei. Tämä on vaikea yhtälö.

Uusi harrastukseni jooga, antaa onneksi haastetta maailman notkeimmalle rautakangelle, mutta nyt tuli stoppi siihenkin. Sain harmikseni massiivisen astmakohtauksen viimeisimmällä tunnilla kolmisen viikkoa sitten epäpuhtaan sisäilman takia. Joogaohjaajani on huikean ymmärtäväinen ja on saanut nyt  järjestettyä meille uudet tilat. Viikon päästä pääsen taas haastamaan kroppaani ja pakottamaan jäykistyneitä niveliä entisille liikeradoille. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa, vaikka koko homma alkaakin taas ihan alusta pitkän tauon takia. En nimittäin osaa vielä joogata itsenäisesti. On se sen verran kimuranttista.


Onneksi minulla on vielä silmät (monesti tikkuja täynnä) ja korvat (särkee/pakottaa aina huonoissa tiloissa ja valuvat öisin märkää), joilla seurata toisten osallistumista kilpaurheiluun. Kisakatsomossa on aina tunnelmaa ja siellä voi viihdyttää itseään erilaisilla ajatusleikeillä esim. lyömällä mielikuvituksissa vetoa voittajista. Silloin kun omatekemät ovat kentällä, jännitys on paljon kamalampaa kuin omina urheiluaikoina, omissa kisasuorituksissa. Kyllähän sitä jonkunlaisia endorfiinejä taitaa saada liikkeelle tällaisillakin sykkeen nousuilla.


Maksan erilaisiin tapahtumiin osallistumisista hintaa aina jälkeenpäin, mutta teen näitä valintoja siitäkin huolimatta tietoisesti. Tälläkin hetkellä sairastan kunnon räkätautia. Maksan hintaa kuopuksen lentopalloleiristä, Levin pujottelun maailman cupin avauksesta ja pikkutyttöjen lentopalloturnauksesta. Jotkut tykkää juopotella vaikka tuleekin krapula. Minä tykkään katsoa kisoja ja turnauksia vaikka tuleekin krapula.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti